Tehtävä suoritettu. Kiertotietä kotimatkalle.

87. Vihreät arvot
88. Gisaeng
89. Suomi
90. Etelä-Korea

Tänään olen ollut tasan 90 päivää Etelä-Koreassa. Alkuperäisen suunnitelman mukaanhan minun piti kotiutua tänään. Toissapäivänä kävin kuitenkin ulkomaalaisvirastossa hakemassa leiman passiin, että saan olla täällä ilman viisumia muutaman lisäpäivän. Kolme vuoronumeroa, passikuva-automaatille hymyily, kolme virkailijaa ja asia oli kunnossa.

Nyt on kuulkaa hyvästelty ja kyynelehditty. Maanantaina oli minun viralliset läksiäiset töissä ja sain kasan kivoja lahjoja ja kauniita puheita. Viikon aikana on läheisimmät ystävät halattu, olkapäähän kyyneleet pyyhitty ja nenä niistetty. Eroa helpottaa tietenkin se, että pistäydyn täällä taas työasioissa syksymmällä.

Kotimatka on alkanut. Jotta hommat eivät mene liian helpoiksi, niin matka kestää neljä päivää. Täytyy vielä käväistä ihan toisessa päässä maata. Vietimme tänä aamuna läksiäiset majatalon toisen suomalaisen kanssa. Haimme leipomosta suklaakakun ja mäkisen kotikadun kahvilasta lattekahvit. Vielä viimeisen kerran. Tosin minähän vain lähdin, toinen suomalainen jäi. Ainakin heinäkuun loppuun saakka.

Hyvän ja etenkin terveellisen aamupalan jälkeen lähdin raatustamaan himpun verran ylipainoisen matkalaukkuni kanssa kohti bussipysäkkiä ja siitä sitten Incheonin lentokentälle. Vein matkalaukkuni sinne jo odottamaan sunnuntaiaamun lentoa. Robert muuten lähti postitietä pitkin Suomeen jo eilen. Lentokentältä palasin  reppu selässä Seoul Stationille ja hyppäsin Busaniin tulevaan junaan. Nyt, kahdeksan tuntia myöhemmin, kökötän 16:sta kerroksessa hotellihuoneessa. Hotelli löytyi hieman helpommin kuin silloin ensimmäistä kertaa tässä kaupungissa vieraillessani. Näköala on ihan kiva. Meri enemmän kuin pilkottaa ikkunasta. Se on ihan edessä. Tämä blogi tosin täytyy käydä julkaisemassa alakerrassa, kun huoneesta puuttuu langaton netti. Kaikkea ei voi näköjään saada. Merinäköala poissulkee langattoman netin.

Tarkoitus on festivaaleilla, seminaareilla ja hyvästellä muutama ystävä ennen sunnuntaiaamua. Silloin pitää olla tikkana kello 05.00 junassa ja kiitää 300km/h kohti Soulia ja lentokenttää. Tarkkojen laskelmien mukaan minulla on kokonaiset 25 minuuttia aikaa lentokentällä hakea laukku säilytyksestä ja mennä check in:iin. Vähän jännitystä loppuhetkiin.

Tämä on tosiaankin sitten viimeinen kirjoitus. Tehtävä on kohta suoritettu. Tämän blogin tarkoitus oli kertoilla kuulumisia ennen kaikkea maailman parhaalle matkakumppanille, perheenjäsenille ja kavereille. Yllättävää oli, että ihan vieraatkin ovat reissua jääneet seuraamaan. Täytyykö nyt tehdä jotain yhteenvetoa?

Ai, mutta nythän minulla on mahdollisuus juhlallisesti todeta kerrankin elämässä, että ”tahdon kiittää kaikkia lukijoitani, tämä on ollut minulle suuri ilo”. Olen saanut kivaa lukijapalautetta (!) niin tutuilta kuin täysin tuntemattomiltakin. Pääsääntöisesti vain kannustavaa ja positiivista. Joku tosin kritisoi, että kirjoitukset eivät ole aina olleet hauskoja. En  muista kyllä luvanneeni kirjoittaa mitään komediaa.  Joku pyysi tarkempia tietoja paikoista joissa kävin ja esityksistä joita näin. No, näiden kirjoitusten tarkoitus ei ollut olla matkavinkkejä eikä esitysanalyysejä. Näin yli 30 esitystä. Jos olisin kirjoittanut kaikista, niin analysoisin varmaan nyt vasta teosta numero 17.

Aivan. Joku kysyi, että miten päätän nämä listalle pääsijät. Itse asiassa en oikein mitenkään. Ne ovat huomioita jotka kullakin viikolla ovat syystä tai toisesta olleet esillä. Kun alan kirjoittamaan, niin sitten katson, että mitkä asiat listaukseen mukaan tulee. Kaikki kirjoitukset ovat enemmän tai vähemmän tajunnan virtaa ja en niitä etukäteen suunnittele. Siitä johtuu jotkut oudot sanamuodot ja kummalliset lauserakenteet. Oikeinkirjoitusfriikkinä haluan vielä pahoitella teksteihin jääneitä kirjoitusvirheitä. Olen ollut armollinen itselleni.

Mutta vielä olisi neljä asiaa mainittavana. Ensimmäinen niistä on vihreät arvot. Kuten olen muutamaan kertaan kevään mittaan maininnut, Soulin ilmansaasteet ovat välillä aika kestämättömiä. Koska kaupunkia ympäröi vuoret (tiesittekö muuten, että 75% koko E-Korean pinta-alasta on vuoristoa) niin saasteet eivät pääse leijailemaan pois. Pormestari – jota en nyt sitten tavannut vaikka kuinka hänen porttinsa takana hengailin – on ilmoittanut kaupungin vaatimattomaksi tavoitteeksi olla tulevaisuudessa niin maailman teknisin pääkaupunki kuin myös vihrein. Asialle tehdään kovasti koko ajan jotakin. Pyöräteitä rakennetaan. Se onkin ihan hyvä ajatus, sillä vain hulluimmat ja omasta hengestään piittaamattomimmat ajavat pyörällä liikenteen seassa. Pyörää käyttäville on tulevaisuudessa luvassa myös jos jonkinlaista porkkanaa. Muut saavat sitten keppiä.

Kun kerran New Yorkilla on Central Park, niin vuonna 2005 (jos muistan oikein) avattiin Hangan joen varteen Seoul Forest. Se on järjettömän iso puisto- ja metsäalue jonne kaupunkilaisten voimin istutettiin 400 000 puuta. Puistossa elelee mm. bambi jos toinenkin emoineen ja isineen. Muutenkin Soulissa on panostettu puistojen rakentamiseen. Kriitikot tosin sanovat, että kun toisaalla keskitytään vihertämiseen niin toisaalla tuhotaan vanhaa Soulia markkinatalouden nimissä.

Ja kyllä vihreydellä pääsee vaikka presidentiksi. Ainakin Etelä-Koreassa. Nykyinen presidentti Lee Myung-bak on entinen Soulin pormestari ja hän aloitti tämän viherkampanjan. Tosin hänen uraansa kuuluu myös jotain lahjontaa, korruptiota, tutkintaa ja muuta sellaista pientä juttua. Ja sitä edellinen presidentti teki itsemurhan.

Kierrättäminen täällä on vielä vähän lasten kengissä, mutta ainakin kaikki minun naispuoliset työkaverini olivat huolissaan jätevuorista ja kulkivatkin termospullot kainalossa. Ei sen takia, että termari lämmittäisi tai viilentäisi kainaloita vaan sen takia, että heillä ei ole aikaa istua kahviloissa. Kahvi napataan mukaan ja kertakäyttömukijätevuoren pienentämiseksi kahvilan tiskillä ojennetaan oma termari johon juoksukahvi laitetaan. Nerokasta. Minullakin on oma termari. Aion käyttää sitä myös Suomessa. Täällä muuten ”take away” on ”take out”. Henkilökunnan ovessa ei lue, että ”staff only” vaan ”partners only”. Hah ja heh.

Naiset ovat muutenkin tämän maan muutoksen airut. No jopas kuulosti ylevältä. Olenhan jo kertonut, että lähes puolet naisista ovat sitä mieltä, että eivät tarvitse miestä rinnalleen. Tällä viikolla kuulin, että erittäin suosittu asumismuoto naisten kesken on kommuuni. Korkeat asumismenot jaetaan, jotta on mahdollista asua keskustassa lähellä työpaikkaa. Näin jää enemmän rahaa ja vapaa-aikaa. Ja vanhempi ikäpolvi on huolissaan ja kauhuissaan.

Mutta osasivat ne naiset ennenkin. Kaikkihan tietävät japanilaiset geishat, mutta myös koreassa on aikoinaan ollut naisia joiden tehtävä oli viihdyttää lähinnä virkamiehiä ja ylempää keisarikuntaa. Heidän nimensä oli Gisaeng. Kolutuksensa he saivat valtion ylläpitämissä oppilaitoksissa (Japanissa kuulemma yksityiskouluissa). Naiset olivat erittäin älykkäitä ja taiteellisesti lahjakkaita, mutta silti heidän yhteiskunnallinen asemansa oli heikko. Titteli periytyi äidiltä tyttärelle ja irti siitä pääsi vain jos joku mies osti vapaaksi. Soulissa on kuulemma vieläkin muutamia “Gisaeng-paikkoja”, mutta ne ovat kuulemma lähinnä businessmiesten paikkoja. Kas, kun tämä ei tullut minään yllätyksenä.

Suomalaisen on helppo olla Etelä-Koreassa. Ihmiset ilahtuvat oikeasti, kun kuulevat jonkun olevan Suomesta. Suomi edustaa täällä jonkinlaista ihannemaata. Meidän koulutusta ja sosiaalihuoltoa ihaillaan jopa ihan hallitustasolla ja julkisesti. Tiedän pariskunnan, jotka säästävät rahaa, että he pääsevät muuttamaan Suomeen. He haluavat tarjota lapsilleen hyvän paikan elää. Hmmm… en raaskinnut kertoa heille tämän kevään maahanmuuttokriittisestä ilmapiiristä. Tosin korkeasti koulutettuina he edustaisivat varmaankin sitä tervetullutta maahanmuuttoa. Vai? Minä sanoin, että tervetuloa ja annoin yhteystietoni.

Vaikka täällä onkin paljon länsimaalaisia, niin on ollut varsin opettavaista kuulua kerrankin vähemmistöön. Nyt tiedän miltä tuntuu, kun tuijotetaan muka salaa, jätetään metrossa viereinen paikka tyhjäksi tai jopa pelästytään, kun minä tulen paikalle. Tätäkin on tapahtunut. Mutta hauskinta on ollut ne pienet hassut tapahtumat ja hetket ihmisten kanssa ilman yhteistä kieltä.

Tehtävänihän oli listata tekemiäni huomioita matkan varrelta. Sen takia numero 90 onkin suureellisesti ja fanfaarien soidessa itse tämä koko maa. Etelä-Korea. Ei todellakaan ensimmäinen maa mihin ajattelisi lähtevänsä matkalle. Mutta jos tilaisuus tulee, niin kuulkaa tänne vaan. Täällä on paljon nähtävää. Ja ihmiset ovat oikein mukavia (terveiset kummipojalle).

Nyt lähden etsimään 24h auki olevaa saunaa. Kylpyaika. Paljon jäi kertomatta. Olisi ollut kiva kirjoittaa vielä vaikka vessoista ja parvekkeista. Ja vaikka mistä muusta.

Kolme yötä ja kotiin. Ihan huippua! Onhan kuivaakin kuivempi siideri jo jääkaapissa? Cavakin käy. Ja jotain hyviä juustoja. Ja ruisleipää. Ja vaikka niitä lihapullia. Ja sitä salaattia jossa on inkivääriä.

Heippa.

 

Shamaani ja salainen puutarha. Söinkö koiraa?

80. Makgeolli
81. Viinapää
82. Karaoke
83. Nauraminen
84. Heiluttaminen
85. Pororo
86. DMZ

Niin se vierähti sitten tämäkin kevät. Toiseksi viimeinen viikko alkaa olla tätä kirjoitusta vaille valmis. Viikkoon mahtui kahdet festarit, suomalaisia, shamaani ja salainen puutarha. Kevätkin muuttui kesäksi ja lämpötila on keikkunut koko viikon kolmenkymmenen molemmin puolin. Tänään mittari näytti klo 12:00 lämpötilaksi +33. Käsivarsissa alkaa olla aika monet eri t-paitarajaukset.

Tiistaina oli ensimmäiset läksiäiset. Työpaikkani johtaja kutsui minut ja lähimmät työkaverini ravintolaan syömään. Se oli johtajan vaimon ravintola. Taisin syödä koiraa. En tiedä. Apua. Maistoin kaksi palaa. Ensimmäisellä palasella mutustelin, että mitä ihmettä tämä on. Toisella palasella mietin samaa. Kysyin ja minulle vastattiin mielestäni, että ankkaa (duck). Minulle kerrottiin korealainen sanonta. Se menee näin: jos olet ravintolassa ja joku muu maksaa, tilaa silloin lihaa. Jos joudut itse maksamaan, tilaa ____________a. Samanaikaisesti nyökättiin kohti lautasta jossa nämä ankaksi luulemani lihanpalaset makasivat. Nyt se ei vaan kuulostanutkaan enää ”duckilta” vaan olen ihan varma, että kertoja sanoi ”dog”. En uskaltanut kysyä tarkennusta, koska pelkäsin vastausta. Kolmatta palasta en enää ottanut. En halua analysoida makua enkä ajatella koko asiaa. Entä jos se olikin koiraa? Käykö minulle nyt niin kuin vampyyrin pureman uhreille, jotka alkavat tunnustella kätellessä ihmisten pulssia? Alanko minä koiraa rapsuttaessa tunnustelemaan sen lapoja ja miettimään, että hmmmm…. Eeeiiiiii! Se oli ankkaa. Se oli ankkaa. Se oli ankkaa! Olen taas askeleen lähempänä kasvisyöjäksi siirtymistä.

Johtaja on oikein mukava mies. Juttua piisaa loputtomiin ja kaikilla on hauskaa eikä makgeolli pääse loppumaan. Makgeolli on riisiviiniä. Sanoinkos minä joskus, että riisi on aika tärkeä juttu täällä? Myös viinit ja viinat ovat riisipohjaisia. Ja kakut. Ne on omituisia tahmeita kokkareita. Sellaisen kun laittaa suuhun niin joutuu jauhamaan aika kauan aikaa ennen nielaisua. Näin meidän kesken voin kertoa, että ne eivät ole minun suosikkejani.

Makgeolli on kellertävän valkoista. Maku on vähän kuin joisi aavistuksen kirpeää maitoa. Maku ei ole mikään jumalten juoma, mutta kyllä sitä nyt hyvässä seurassa hörppii. Alkoholipitoisuus on jotakuinkin kaljan luokkaa. Sitä juodaan murokulhon mallisista matalahkoista kupeista.

Se mikä riisiviiniä kiskoessa aina ihmetyttää on korealaisten viinapää. Korealaisethan eivät ole mitään lasiin sylkijäkansaa vaan täällä kyllä viina maistuu ja joillakin on ihan samanlaisia ongelmia alkoholin kanssa kuin suomalaisilla kanssaveljillä ja -sisarilla. Viinapää tosin on aika huono. Kun korealainen mies alkaa selvästi humaltumaan, miettii suomalainen nainen, että eihän tämä tunnu missään ja viitsiiköhän sitä edes lähteä konetta käynnistelemään. Jo kolmannen kupin jälkeen johtaja innostui pyytämään minua arvuuttelemaan omaa ikäänsä. Sanoin korrektisti 48 vaikka ajattelinkin, että vähintään 55. Oikea vastaus oli 53. Sain aikaiseksi iloiset naurunremakat ja taputukset.

Syömisestä ja makgeollin juomisesta on lyhyt matka tiukempaan juomaan eli Sojuun. Se on kuulemma Korean suosituin viina. Potkua siinä on vähän mallista riippuen 20-40%. Onko mikään yllätys jos sanon, että sekin on tehty riisistä. Mutta sitä tehdään myös makeasta perunasta.

Sojusta onkin sitten vain enää pieni askel karaokeen. Sitähän täältä ei tarvitse etsiä. Jos oikein laulattaa eikä jaksa odottaa vuoroaan, niin voi vuokrata itselleen yksityisen karaokehuoneen jossa saa sitten päästellä sydämensä kyllyydestä korealaisia iskelmiä. Mutta minähän en laula. En ainakaan karaokessa.

Nyt seuraa raakaa yleistämistä. Kun suomalainen nauraa ääneen niin se on yleensä sellaista hirnumista. Kun korealainen nainen nauraa hän laittaa käden siveellisesti suunsa eteen ja tirskuu kämmeneensä. Ei tietenkään kaikki. Kun oikein naurattaa ja tarina on hyvä, voi nauraja lyödä kädet raivokkaasti yhteen tai kumauttaa itseään nyrkillä rintaan. Ensimmäisellä kerralla meinasin saada sydänkohtauksen, kun vieressä istuva paukautti itseään samalla remakasti nauraen. Ajattelin, että onkohan nyt kaikki ihan kotona. Kaikkeen kuitenkin tottuu. Kunhan eivät minua paukuttele.

Toinen hassu tapa on heiluttaminen. Suomalainen vilkuttaa. Hei, hei! Ranne liikkuu eteen ja taakse. Korealainen vilkuttaa niin, että ranne heiluu vasemmalta sivusuunnassa. Sormet suorana. Kokeilkaapa. Ei ole ihan helppoa. Taitavimmat heiluttajat olen nähnyt Lotte Worldissä. Siellä työntekijät heiluttavat vuoristoradan vaunussa istujille ennen lähtöä molemmilla käsillä ja nopeasti. Niin nopeasti, että tällainen jäykkäranteisen voi vain haaveilla moisista tuntinopeuksista. Silmissä vilisee ja yksittäisiä sormia on mahdoton erottaa. Edessä viuhuu vain viuhkamainen sormilaatta.

Keskiviikkona istuin neljän muun suomalaisen kanssa katsomassa israelilaisen Suzanne Dellal Centren esitystä. Se on hassua, kun näkee harvoin suomalaisia niin heidän tapaamistaan jännittää enemmän kuin parillekymmenelle korealaiselle seminaarin pitämistä. Pidin nimittäin sellaisen perjantaina.

On kuitenkin ollut hurjan kivaa, että majataloon eksyi suomalainen joka sattuu olemaan vielä samanhenkinenkin. Torstaina pidimme shoppailupäivän. Se ei ihan onnistunut, koska lounaalla ja jälkkärikahvilla juttua riitti niin paljon, että aikaa ostoksille ei jäänyt juuri lainkaan. Säästyipä rahat, mutta kuivui suu.

Perjantaina junailin jälleen Chuncheon Mime festivaleille. Festarin viimeinen viikonloppu on kaksi yötä ja kaksi päivää pelkkää esitystä esityksen perään. Perjantai-illan kokokohta oli ehdottomasti paikallisen shamaanin esitys. Esityksen jälkeen pääsin tapamaan tätä lähes 70-vuotiasta naista. Nyt ikäarvioni meni täysin pieleen. Olisin veikannut hänen iäkseen viisikymmentä. Sen verran energisesti rouva liikkui. Kannattaa siis olla hyvissä väleissä kaikkien maailmojen ja henkien kanssa. Pysyy nuorena. Voin jopa vannoa, että tapaamisen aikana tunsin jotakin outoa ja mystistä. Tämän reissun vaikuttavin tapaaminen. Ehdottomasti.

Nukuin perjantain ja lauantain välisenä yönä vain muutaman tunnin. Ja olo oli sen mukainen. Tähän väliin haluan mainita, että alkoholilla ei ollut mitään tekemistä asian  kanssa. Täällä festarikansa ikään katsomatta pitää hauskaa ilman örvellystä. Se oli positiivinen sivuilmiö. Koko lauantain paahtoi aurinko pilvettömältä taivaalta. Huolta aiheutti argentiinalaisen koreografikaksikon iltapäiväesitys, sillä neljästä polvesta yksi oli rikki ja mystinen mahatautikin iski. Esitys saatiin kuitenkin onnistuneesti läpi ilman, että yleisö aavisti mitään. Pikapalaverin jälkeen päätimme kuitenkin lähteä illalla takaisin Souliin ja jättää muut juhlimaan vielä yhdeksi yöksi ja päiväksi.

Paluumatka sujui aika apeissa merkeissä ja analysoin itsessäni koko matkan ensimmäisen reissuväsymyksen tunteen. Päätä särki, oli jano ja kuuma. Väsytti. Kaikki oli hieman vaikeaa ja mieli oli maassa. Jos olisin pystynyt tekemään taikoja, olisin taikonut itseni siltä istumalta Suomeen ja argentiinalaiset Berliiniin.

Kahden tunnin ja kolmen vaihdon jälkeen olin vihdoin kotikulmilla. Päätin kiukutella oikein kunnolla ja haistatin pitkät korealaiselle ruualle. Yleensä iltamyöhään poimin suuhuni jotakin katukojuista. Nyt päätin syödä roskaruokaa. Niin pitkälle en sentään mennyt, että olisin mennyt McDonaldsiin tai KFC:iin. Pysyttäydyin korealaisessa hampurilaisketjussa. Siinä kiukkua kasvatellessani ja purilaista odotellessa minua lähestyi tarjoilija. Tyttö ojensi iloisesti hymyillen minulle mukillisen jääteetä. Mistä ihmeestä hän osasikin aavistaa, että juuri se oli sitä mitä tarvitsin? Yritä nyt olla siinä sitten vihainen, kun Korea näyttää taas ihastuttavimmat piirteensä – ystävällisyyden ja huomaavaisuuden.

Tänään lähdin vielä kerran tuohon minun omaan palatsiini. Olen käynyt siellä nyt viisi kertaa ja edelleen löydän sieltä polkuja ja rakennuksia joissa en ole käynyt. Mieleen tuli myös, että mahdankohan koskaan enää siellä vierailla. Joskus elämä on hassua. Voin myöntää, että olo oli hivenen haikea. En kuitenkaan jäänyt pillittämään penkille vaan livahdin naapuripalatsiin ja englanninkieliselle opastukselle Huwon gardeniin eli salaiseen puutarhaan.

Korealainen kuninkaallinen puutarha ei koostu ruusupuskista. Salainen puutarha on oikeastaan metsä. Isompi kuin Puolen hehtaarin metsä. Puutarhassa on teitä ja polkuja. Kaikki ihmisen rakentama täydentää luontoa ja mukailee maan muotoa. Kaunista ja ah! niin rentouttavaa. Kierros kesti melkein kaksi tuntia.

Jokaiselle kuningasperheen rentoutumistapahtumalle on oma paviljonkinsa: täällä kuningasperhe luki, täällä kuninkaat kirjoittelivat runoja, täällä he muuten vaan käyskentelivät. Puutarhasta löytyy myös paikka missä kuninkaat kännäsivät. Kyllä. Ongnyucheonin puron kupeessa on iso kivi, jonka juurella kuninkaat (ainakin 1600-luvulla) juhlivat lähimpien virkamieskavereidensa kanssa. Riisiviini pysyi kylmänä virtaavassa vedessä. Vähän niin kuin saunakaljat juhannuksena mökkijärven rantavedessä.

Se mistä tässä(kin) kulttuurissa pidän aivan valtavasti on tarinat ja uskomukset. Siksi olinkin revetä liitoksistani, kun palatsin portilla minua nyki hanbokiin (korealainen kansallispuku) pukeutunut nainen. Käynnissä on kuulemma projekti nimeltä ”Korean Spirit & Culture Promotion Project” ja joillekin ulkomaalaisille jaetaan projektin tiimoilta tehty kirja. Kirjoja on  kolme ja sain valita niistä yhden.

Hihkuin (mutta en sentään paukuttanut käsiä yhteen), kun huomasin, että yksi kirjoista oli täynnä korealaisia tarinoita. Valitsin sen. Siinä sitten vierähti tovi naisen kanssa jutellessa. Hän haastatteli minun tuntemuksiani Koreasta ja täällä olostani. Nyt oli naisen vuoro hihkua. Kuulemastaan innostuneena hän päätti antaa minulle vielä toisenkin kirjan. Se kertoo korealaisten (ja minun) suosikkikuninkaasta Sejong Suuresta ja hänen keksinnöistään. Hienoinhan niistä on korean kieli kuten tämän listauksen numerossa kolme jo aikoinani kerroin.

Korealaisille tarinoille (olivat ne sitten tarua tai totta) on tunnusomaista niiden opettavaisuus. Jokainen tarina korostaa hyveellistä elämää, kunnioitusta ja kiltisti olemista ja sitä kautta elämässä menestymistä. Kunfutselaisia elämänoppeja siis. Tämän päivän tarinankertoja vailla vertaa on Pororo. Se on hassun näköinen pingviini joka on pukeutunut pikaluistelijan tai kelkkailijan (oma tulkintani) tiukkaan kokovartalohaalariin ja keltaiseen kypärään ja oransseihin ajolaseihin. Pororo on yhtä suosittu täällä kuin Muumit Suomessa. Oheistavaramäärä taitaa tosin olla hieman suurempi kuin Muumilaakson veijareilla. Pororo opettaa lapsia käyttäytymään, syömään, lukemaan ja tuntemaan vieraita kulttuureja.

Pingviinipoikaa kutsutaan myös nimellä Potongryeong. Se on yhdistelmä kahdesta sanasta, Pororosta ja presidentistä. Kuvastaa aika hyvin kaverin tärkeyttä. Pororo sai alkunsa kymmenen vuotta sitten. Silloin sitä piirtämässä ja kehittämässä oli myös joukko Pohjois-Korealaisia. Maiden välien viilennyttyä tarinaa jatkaa ainoastaan eteläkorealaiset. Edes Pororosta ei ole yhdistäjäksi.

Yhdistyminen elää kuitenkin ihmisten puheissa. Salaisen puutarhan opas kertoi, että puutarhan siimeksessä on aikoinaan saattanut jopa törmätä tiikeriin. Tiikereitä eleli aikoinaan Koreassa, mutta ne metsästettiin sukupuuttoon. Viimeiset tiikerinnahat vei Japanin keisari mennessään. Tiikerintalja kun toi onnea ja voimia. No, sivulauseessa opas sanoi, että pohjoisessa kuulemma on tiettävästi vielä muutamia tiikereitä ja Koreoiden yhdistyessä ne voivat vapaasti kulkea taas myös etelään. Olin kuulevinani pienoista surumielisyyttä, mutta kuitenkin myös toivoa.

Ennen tänne tuloani olin sitä mieltä, että haluan vierailla pohjoisen ja etelän raja-asemalla. Se on nimeltään DMZ (Demilitarized Zone) ja joidenkin arvioiden mukaan raja on maailman vaarallisimpia paikkoja ja varmasti vartioiduin. Nyt olen muuttanut mieleni. Miksi minun pitäisi mennä sinne pällistelemään? Raja on täällä todellisuutta ja rajan toisella puolella on maailma jota ei enää pitäisi olla edes olemassa. DMZ on kuulemma erityisen suosittu nähtävyys etenkin jenkkituristien keskuudessa. Heitä oli tänään myös paljon salaisessa puutarhassa.

Nyt on aika lähteä ensi viikkoon. Se on viimeinen viikkoni tässä maassa tällä erää. Neljä asiaa jää vielä kerrottavaksi. Lopetan listaamisen keskiviikkona vaikka olenkin täällä muutaman päivän pidempään. Suunnitelmat muuttuivat, mutta tehtävä ei. Se on 90 asiaa, ei yhtään enempää. Saas nähdä mitkä vielä mukaan mahtuvat.

Tuntuu hassulta ja hieman haikealta. En tiedä muistaako kukaan, kun kirjoitin ensimmäisessä kirjoituksessani kolme kuukautta sitten, että lentäessä osa sielusta jää jälkeen pitkällä matkalla. Nyt on tainnut käydä päinvastoin. Tuntuu siltä kuin osa minusta olisi jo kotimatkalla. Osa minusta taas nauttii täysin rinnoin täällä olosta.

Heippa.

 

Salsaa, palatseja ja pommeja

69. Saunassa nukkuminen
70. Kissa
71. Palatsit
72.  Kulttuuriluokitus
73. Kadunnimet
74. Arkkitehtuuri
75. Tiskiharja
76. Salsa
77. Parisuhde
78. Suuret ikäluokat
79. Pommi

Tulin juuri Chuncheonista. Se oli minun toinen visiitti. Ensimmäinen kerta oli silloin matkan alussa. Kolmannen kerran menen sinne ensi viikonloppuna. Kävimme viettämässä siellä kolmen tytön viikonlopun. Loistava ja ikimuistoinen reissu. Eilen kipusimme vuorelle, söimme hyvin, näimme kolme huonoa esitystä, saunoimme ja nukahdimme saunaan. Täällä voi niin tehdä. Nukkua saunassa. Ei löylyssä, tietenkään.

Korealaiseen yleiseen saunaan kuuluu lepotilat joissa tosiaan voi nukkua. Monet saunat ovat auki 24h. Saunassa nukkuminen on kätevää jos tarvitsee yöpaikan vain yhdeksi yöksi ja tavaroita on mukana sen verran, että ne mahtuvat uimahallin vaatekopin kokoiseen lokeroon. Hinta alle kymmenen euroa.

Tämä sauna erosi Jeju-saaren kokemuksesta sen verran, että siellä hikoili miehet ja naiset samassa tilassa. Kassalla pyyhkeen mukana annetaan sauna-asu ja se päällä sitten viipotellaan ympäriinsä. Täällä ei myöskään ollut porealtaita.

Itse löylyhuone (ja koko saunakompleksi) oli tavattoman tunnelmallinen. Se oli sellainen sipulin mallinen eli suippeni ylös. Korkeutta varmaankin viisi metriä ja lattialla mahtui mukavasti istuskelemaan ja makoilemaan parikymmentä ihmistä. Sitten oli toinen löylyhuone. Se oli suolahuone. Siellä alkoi nuttu mukavasti tuoksua vähän niin kuin kissanpissalle.

Parin tunnin saunottelun jälkeen saimme tarpeeksemme ja oli aika etsiä lepohuoneista vapaa tatami ja köllähtää siihen. Kymmenen tuntia myöhemmin olikin kiva herätä tähän päivään, vuokrata pyörät ja avata festivaalit. Siis emme me niitä festivaaleja avanneet vaan olimme avajaisissa mukana.

Chuncheon International Mime Festivalien ideologiaan kuuluu tulen ja veden kamppailu. Se näkyi hyvin myös avajaisjuhlassa. Vesi voitti ja ihmiset kastuivat. Minä säilyin alkuun ihan kuivana. Päätin pysyä kuivana. Sitten moikkasin tanskalaisia ja brittejä. Ja sitten kuin tilauksesta kaiuttimista alkoi kuulua Abban Mamma Mia ja sen seurauksena meille tapahtui jotakin omituista. Nyt sitten kuivatellaan kolmea puhelinta, kameraa, tennareita, farkkuja ja t-paitaa. Onneksi lämmintä oli +27. Kiva uusi kokemus oli myös istua katsomossa märissä vaatteissa australialaisten akrobatiaesityksessä. Onneksi esitys oli loistava. Sen nimi oli Propaganda. Se kehotti mm. käyskentelmään alasti puutarhassa ja syömään vihanneksia.

Abbasta tuli mieleen Euroviisut. Jos Korea osallistuisi Euroviisuihin (juu, kyllä) niin tämä maa voittaisi aika useasti. Korealaisessa iskelmässä on sellainen sopiva viisunuotti. Sitten tuli vielä mieleen jääkiekon MM-voitto. Minulla oli siellä korealainen vakooja paikalla, joka Souliin palattuaan kertoi, että meno oli kuin Korea-Japani-ottelun jälkeen vuonna 2002, kun täällä potkittiin jalkapallon herruudesta.

Olen saanut korealaisen pöpön. Se ilmenee aivasteluna, käheänä äänenä ja jatkuvana niistämisenä. Joku voisi sanoa, että se on flunssa. Yritän kuitenkin käydä neuvotteluja taudin kanssa, koska minulla ei ole aikaa jäädä makaamaan sänkyyn. Jonkinlainen kompromissitilanne on jo saavutettukin: minä ja flunssa kuljemme molemmat vähän puolilla tehoilla. Uskoisin, että tämänpäiväinen kastuminen auttaa asiaa. Suuntaan tai toiseen. Reissua on jäljellä enää pari viikkoa ja tekemättömien töiden lista on aika pitkä. Illat ovat olleet kiireisiä, etten ole yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittamaan riviäkään aiemmin.

Nyt on pakko kirjoittaa kissoista, kun jo kerran mainittiin kissanpissakin. Mäkisellä kotikadulla on outo pieni toimisto. Oven edessä on kyltti kirpputorista ja keramiikka- tai vastaavasta käsityöpajasta. Sisäänkäynnistä kurkkiessa näkee, että sisällä on pari isoa suunnittelupöytää, muutama nainen ja kissoja. Olen laskenut, että ainakin viisi erilaista kattia pitää residenssiään siellä parinkymmenen neliön tilassa.

Tulin yhtenä päivänä töistä ja huomasin yhden kissoista istuva ulkona oven takana. Se olisi selvästi halunnut olla oven toisella puolella, sisällä makaamassa näppiksen päällä. Kissat ja eläimet yleensäkin ovat minun heikko kohtani ja ajattelin tehdä päivän hyvän työn. Menin kissan luokse ja kysyin selvällä suomen kielellä, että haluaisiko katti mennä sisälle? Koska kissat ymmärtävät kaikkia maailman kieliä, alkoi tämäkin mustavalkoinen kaveri myöntävän vastauksen merkiksi puskea jalkaani. Kumarruin rapsuttamaan ja siinä sitten tovin juttelimme kuulumisia. Kun tärkeimmät tapahtumat oli kerrottu, avasin kissalle oven. Mutta koska se on kissa, päätti se jossakin kiehnäämisen ja oven aukaisemisen välillä ettei haluakaan sisälle. Minä maanittelin ja maanittelin. Sisällä olevalla naisella oli selvästi kivaa. Ei sitten väkisin. Laitoin oven kiinni, toivotin kissalle hyvää päivänjatkoa. Katsoin kuitenkin lähtiessäni taakseni ja kappas! Sisällä ollut nainen tuli avaamaan kissalle oven ja samalla sekunnilla tämä pikku pirulainen loikkasi tyytyväisenä sisään. Sitten olikin taas vuorossa minun ja naisen hymyilyä ja kumartelua. Kissat ovat kivoja.

Jatketaan eläinlinjalla. Minulla on oma palatsi. Se on minun, koska se on 10 minuutin kävelymatkan päässä. Sen nimi on Changgyeong ja sisäänpääsymaksu on huikeat 0,70 €. Palatsilla on tosi hassu historia. Se on alkujaan rakennettu 1484 kuninkaan eläkeläiskodiksi. Sitten se vuosisatojen saatossa tuhottiin japanilaisten toimesta ja korealaiset rakensivat sen uudelleen. Kun japanilaiset ottivat Koreassa vallan 1900-luvun alussa, saivat he jälleen näitä loistoideoitaan ja muuttivat palatsin eläintarhaksi. 1983 eläintarha siirrettiin muualle ja palatsi remontoitiin.

Paikalliset palatsit eivät ole mitään pikkupirttejä, vaan ne käsittävät kasan erilaisia rakennuksia, joilla jokaisella on ollut jokin tehtävä. Jossain on nukuttu, jossain syöty ja jossain käyty tärkeitä valtiollisia neuvotteluja. Changgyeongissa on myös kaunis viherhuone ”The Great Greenhouse”. Se on rakennettu 1909 ja vuonna 2004 se sai  kulttuuriperinnön tittelin.

Koska korealaiset listaavat kaikkea ja arvostavat omaa kulttuuriaan yli kaiken, on loogista, että tärkeimmät saavat tittelin. Sitä varten on oma luokitusjärjestelmä joka listaa niin ihmisiä, monumentteja, maisemia, musiikkia, vaatteita yms..  Jotta ei menisi liian helpoksi luokittelu tapahtuu viidessä eri kategoriassa (koko maan perintökohde, kaupungin perintö jne.).  Perintökohteet listataan numeroin ja tässä vaiheessa voin leuhkia, että korealaisiin tuttaviini kuuluu yksi perintökohde. Siis ihminen. Kulttuurisesti arvokas ihminen. Valitettavasti en muista hänen numeroaan. Ei, se ei ole herra numero 47. Lisäksi tässä ihan minun ja pormestarin vieressä on yksi kaupungin vanhoista porteista ja silläkin on oma numeronsa. Se on ”Historic site, no. 10”.

Ei Robertkaan kaikkea tiedä tai muista. Hän on mm. unohtanut kertoa, että minun palatsista pääsee kätevästi suoraan seuraavaan palatsiin. Sen palatsin nimi taas on Changdeok ja se on yksi korealaisista Unescon perintökohteista. Niitäkin täällä riittää aina saarista musiikkiin. Changgyeongissa on salainen puutarha johon pääsee vain oppaan kanssa. Salainen puutarha jäi vielä tehtävien töiden listalle, koska englanninkielinen kiertokäynti oli ollut pari tuntia sitten. Minun tuuriani. En kyllä ehdi kiertämään millään kaikkia Soulin palatseja vaikka tarkoitus oli. Taitaa jäädä näihin kahteen.

Niin. Robert on edelleen matkassa mukana. Olen valehtelematta lukenut koko kirjan, mutta en osaa jättää sitä tänne huoneeseenkaan. Se kulkee mukavasti laukussa tuoden lisäpainoa ja vieden turhaa tilaa.

Huomaan selvästi tekeväni jo jonkinlaista yhteenvetoa reissusta. Joskus on huvittavaa huomata kuinka kolme kuukautta sitten olin jossakin tilanteessa aivan pihalla ja nyt se tuntuu ihan luonnolliselta. Kuten esimerkiksi, että bussi ei välttämättä pysähdy pysäkille vaan keskelle kaistaa (saa ruuhkan taakse ja vapaan kulun eteensä) ja minun tehtäväni on sitten loikkia oikealta ohi tulevien autojen lomasta bussiin. Metrossa nukun ihan niin kuin muutkin. Mutta silti edelleen eksyn ja kiroan koko kaupungin ja sen suomea osaamattomat asukkaat. On päiviä ja on päiviä.

Minusta on käsittämätöntä, että tämän kokoisessa metropolissa ei kaduilla ole nimiä. Korttelit ja talot ovat numeroituja. Se hankaloittaa hieman suunnistamista ja paikkoihin löytämistä. Olisi niin paljon helpompaa, kun olisi Mannerheimintie ja Hämeenkatu. Soulilaiset ovat asiasta samaa mieltä tai sitten he ovat vain kyllästyneet vieraiden valittamiseen. Asialle ollaan tekemässä jotakin ja kaduille annetaan nimiä. Onneksi olkoon vaan sillekin kuka joutuu nimet tämän kylän kaduille keksimään. Siinä saattaa mennä muutama viikko. Tämä minun mäkinen kotikatu nimetään toki Mäkikaduksi. Se on koreaksi ”Eondeog geoli”. Ai mistä tiedän? Google translate kertoi.

Katujen nimettömyyden lisäksi mielenkiintoista on myös arkkitehtuuriset ratkaisut. Soulissa ei pahemmin löydy taloja ajalta ennen sotia, sillä sodan aikana lähes kaikki tuhottiin maan tasalle. Korealaisilla alkoi armoton ja nopea jälleenrakennus. Ja sen kyllä huomaa. Vastaan tulee mitä kummallisempia viritelmiä ja rakennelmia. Täällä kuulemma on tietyt säädökset mm. maanjäristysten varalle, mutta harva niitä noudattaa. Näyttää ihan siltä kuin täältä puuttuisi kokonaan kaikenlaiset rakennus- ja ulkonäkösäännöt. Toisaalta talot ovat mielikuvituksellisia ja kahta samanlaista on vaikea löytää – ellei katso kerrostalokomplekseja. Ne ovat kamalia. Ihan kuin Hervanta sata kertaa rumempana ja isompana. Ja vielä yksi toisaalta: toisaalta juuri tämä tekee Soulista Soulin. Pilvenpiirtäjän kupeessa saattaa olla perinteinen Hanok-mökki, jonka vieressä on 70-luvun kummajainen.

Arkkitehtuurista designiin. Soul oli vuoden 2010 designpääkaupunki. Yhdessä asiassa täällä olisi vielä hieman muotoiltavaa. Nimittäin tiskiharjoissa. Ne on kamalan näköisiä ja epäkäytännöllisiä. Ne on kuin pulloharjoja joissa on vaahtomuoviruttu päässä. Sitten on myös sellaisia harjoja joissa on vain se ruttu. Majatalon keittiössä on vaaleanpunainen ruttu. Nyt keksin. Se ruttu on ihan kuin ranskalainen macaron-leivos. Yritä sillä nyt sitten tiskata.

Tiedättekö. En ole enää majatalon ainoa suomalainen. Joudun jakamaan suomalaisuustittelin toisen tytön kanssa. Hän on sellainen sanaileva maailmanmatkaaja ja saapui tänne pari viikkoa sitten. Hän on kiva ja aikoo olla täällä kolme kuukautta ennen seuraavaa maata.

Viikko sitten lähdimme lauantai-illan iloksi salsa-klubille. Siellä kuulkaa korealaiset tanssivat salsaa niin, että parketti suhisi. Miehetkin ihan selvin päin. Ja osaavat vielä kaiken lisäksi tanssia. Me seisoimme kukkamekoissamme seinän vieressä, imimme pillillä rommikolaa ja odottelimme, että joku tulisi hakemaan meitä tanssimaan. Tai no. Minä en nyt niin kovasti odotellut, koska tuo salsataito on vähän alkeellinen. Mutta eipä kukaan tullut meitä tanssiin hakemaan.  Jostain kumman syystä tuli mieleen Kummelien sketsi Sadusta ja Tuijasta (jos klikkaat ja katsot, niin lähtee 1:50 minuutin kohdalta).

Söin italialaista ruokaa. Merellinen pasta meni kirkkaasti Top 3- joukkoon pastalistalla (no, nyt tuli mieleen Ari Peltonen ja Radio Helsingin paskalista. Argh!) . Menin ravintolaan vahingossa, enkä kehdannut enää poiskaan kääntyä. Pizzakokemus on ollut sen verran pettymyksellinen, että hieman kauhulla jäin odottelemaan annostani. Sen toi minulle ihan omistajaherra itse. Mies kertoi asuneensa 15 vuotta Italiassa. Siinä siis syy onnistuneelle pastalle. Hän myös kertoi tulleensa takaisin, koska omat vanhemmat ovat niin vanhoja, että tarvitsevat hänen apuaan. Uskaltauduin kysymään, että jäikö hän kaipaamaan mitään Italiasta. Mies kumartui lähemmäksi minua, kaatoi pyytämättä toisen lasin punaviiniä, madalsi ääntään ja kertoi salaisuuden: hän kaipaa italialaista ruokaa ja italialaisia naisia. Ihan mahtavaa! Meinasin innostuksissani turskauttaa punaviinit nenän kautta takaisin lasiin. En uskonut koskaan tapaavani korealaista, joka voi kaivata muutakin ruokaa kuin korealaista. No, koska tässä oli nyt selvästi lähdetty salaisuuslinjalle, uskaltauduin esittämään lisäkysymyksen. Et sitten tuonut italialaista naista mukanasi? En voinut, sanoi mies. En voinut, kun oli korealainen vaimo mukana koko ajan. Nyt meinasin tukehtua pastaan.

Parisuhteista. Niistäkin olen kuullut ja lukenut paljon. Kun mies ja nainen menee naimisiin, niin naisesta tulee miehen perheen piika. Kyllä. Naisen tehtävä on huolehtia miehen vanhemmista ja heidän talouden puhtaudesta jne. Kun mies menee kylään naisen vanhempien ja suvun luokse, niin miestä kohdellaan kuin kunniavierasta. Jep, jep, sanon minä.

Muutosten tuulet ovat täälläkin ilmassa. Sanokaa minun sanoneeni, että korealainen mies (ja hänen vanhempansa) ovat tulevaisuudessa aavistuksen pulassa. Sanojeni vakuudeksi voin kertoa, että tässä tutkimusten ja tilastoinnin luvatussa maassa on asiasta tehty hiljakkoin tutkimus. Sen tulos kertoo, että puolet kolmekymppisistä naisista on sitä mieltä, että heille on ihan se ja sama, että menevätkö he koskaan naimisiin. Korealaiselle naiselle yksineläminen on ihan varteenotettava vaihtoehto. Tämän olen kyllä huomannut omienkin tuttujen parissa. Vain joka kolmas mies on valmis ikuiseen poikamieselämään. Mutta jos yksinäinen nainen tulee raskaaksi niin tilastot muuttuvat aika karuiksi: vain 10% naisista pitää lapsen. Loput tekevät joko abortin (laitonta täällä) tai antavat lapsen adoptioon. Yksinhuoltajanainen joutuu usein sukunsa ja jopa ystäviensä hylkäämäksi.

Vielä vähän perheestä. Suuret ikäluokat huolehtivat tällä hetkellä sekä vanhemmistaan, että aikuistuvista lapsistaan. Kiitollisuuden osoitukseksi monet auttavat taloudellisesti eläkkeelle jääneitä, pienituloisia vanhempiaan. Samalla he haluavat taata omille lapsilleen parhaat eväät kovaan kilpailuun ja auttavat näin myös itsenäistyneitä opiskelijalapsiaan. Tämä aiheuttaa taas sen, että suurella ikäluokalla ei jää aikaa ja etenkään rahaa itselleen.

Ihan unohtui kertoa, että viikko sitten täällä räjähti kaksi pommia puolen tunnin välein. Ne jäivät sellaisiksi pieniksi tussahduksiksi  kahden metroaseman tallelokeroissa. Joku valopää nelikymppinen mies oli tehnyt huonoja osakekauppoja jo vähän pidempään ja ajatteli, että pommi Soulissa heilauttaisi kurssit suosiollisiksi ja saisi miehen tilit miinuksilta pois. No ei nyt mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Amerikkalaiset kyllä jo innostuivat. He ehtivät antaa lausuntoja joissa peloteltiin terrorismista. Etelä-Korea kuulemma kuuluu tulevaisuudessa terrorikohteisiin, koska on talousmahti. Voi pyhä jysäys sentään.

Vielä lopuksi aikataulumuutos. Tarkoitukseni oli tulla Suomeen 2.6., mutta enpäs tulekaan. Kipaisen vielä Busaniin yksille festareille ja kotiudun 5.6. jos Korean ulkomaalaisvirasto antaa minulle ensi viikolla passiin leiman eli luvan maassaoloon ilman viisumia.

Alkavalla viikolla alkavat myös ensimmäisten jäähyväisten sarja. Apua.

Heippa!

 

Kuplivaa Buddhan synttäreillä

59. Festivaalit
60. Kuukalenteri
61. Lyhdyt
62. Hanok
63. Riisi
64. Muoti
65. Kumisaappaat
66. Kerjäläiset
67. Metromyyjät
68. Poliisi

Niin se sitten vierähtikin puolitoista viikkoa. Maailman paras matkakumppani palasi Suomeen maanantaina ja sen jälkeen ei ole ollut oikein fiiliksiä kirjoitella. Eilen oli Buddhan synttärit ja nekin juhlat vietin sängyssä maaten kovassa päänsäryssä ja sateen ropinaa kuunnellen. Onneksi juhlimme paksua kaljua herraa etukäteen, kuten koko kaupunki.

Jos Suomessa on festivaaleja joka kylässä kesäaikaan, niin Etelä-Koreassa niitä on koko ajan. Monen mielestä liikaa. Olen ollut täällä nyt pari kuukautta ja sinä aikana olen vieraillut neljällä eri festivaalilla ja ainakin kolmet ovat vielä edessä. Kaikesta väännetään juhlaa, jopa mansikoilla on omat festivaalinsa. Niitä vietettiin maaliskuussa, koska silloin oli mansikka-aika. Laskelmieni mukaan söin neljä litraa mansikoita. Minusta se on ihan hyvä saldo. Ja parin kuukauden päästä uusi kierros kotona. Huippua! Mansikkakausi kaksi kertaa vuodessa. Meillä kaikilla on omat pienet ilomme. Korealaiset mansikat on ihan yhtä hyviä kuin suomalaiset.

Viimeisin festivaali joka juuri päättyi oli nimeltään Lotus Lantern Festival eli noin ihan vapaalla kädellä suomennettuna lootuslyhtyfestari. Nämä juhlat eivät olekaan ihan mitkä tahansa hippalot vaan Buddhan synttärijuhlat.

Tänä vuonna Buddhan synttäripäivä osui eiliselle eli tiistaille 10.4., mutta juhlat aloitettiin jo 6. päivä. Koreassa on käytössä kaksi kalenteria: toinen on tämä meille tuttu ja toinen on kuukalenteri (Lunar calendar). Nimensä mukaiesti Kuukalenteri perustuu kuun vaiheisiin. Kuukausi on aina kahden uudenkuun välinen aika.

Buddhan synttäri on aina neljännen kuukuukauden (Lunar month) kahdeksas päivä. Se on yleinen vapaapäivä. Voisikohan sen päivän ottaa mukaan myös meidän pyhäpäiviin?

Lotus Lantern Festival näkyy kaikkialla. Katujen varret on täynnä värikkäitä paperilyhtyjä ja temppeleiden pihat ovat niitä pullollaan. Lyhtyjä on kuulemma arviolta yli 100 000 ympäri kaupunkia. Suurin osa niistä on tehty käsin. Lyhdyillä on korealaisessa buddhalaisuudessa pitkät perinteet ja lootuskukan muotoisten lyhtyjen valon sanotaan symboloivan mm. omistautumista hyville teoille. Valitettavasti meiltä pääsi unohtumaan lauantai-illan pääkulkue, mutta onneksi näimme sunnuntaina Yeondeungnori-kulkuen Insadongissa. Se on päätöskulkue ja nimi tarkoittaa iltajuhlaa.

Lauantain pääkulkueen aikaan olimme itse asiassa kyllä juhlistamassa Buddhaa, mutta hieman ehkä ei-niin-buddhalaisin-menoin. Haimme kaupasta suklaakakun (neljän hengen kakku, noin 12€), pullon kuohuvaa ja lasit. Pakkasimme itsemme Hangang-joella risteilevään jokilaivaan ja nautimme tunnin risteilystä pimenevässä illassa. Lipun takapuolella luki, että alkoholin ja tupakan nauttiminen on kielletty. Otimme ohjeen melkein tosissamme ja päädyimme kaatamaan kuplivaa laseihin pöydän alla pullo ovelasti muovipussiin piilotettuna. Teinimeininki, sanoisin. Säälittävää, sanoisi joku muu. Mutta meistä se oli kivaa. Kakku syötiin kahteen pekkaan tunnissa ja sen jälkeen olikin kaikkea muuta kuin kupliva olo.

Vatsat pullottaen jäimme katsomaan Yeouido Hangang Parkiin espanjalaisen La Fura del Bausin esitystä. Sitä mainostettiin akrobaattisena, mutta totuuden nimissä se oli kyllä hieman pitkästyttävä. Ilotulituskin oli lyhyt. Mutta meillä oli silti kivaa. Ja taas yksi festivaali lisää. Käynnissä on Hi Seoul Festival, jonka aikana ympäri kaupunkia on ilmaisia esityksiä laidasta laitaan.

Niin ja juhlittiinhan me Buddhaa myös temppeliruualla. Kävimme torstaina syömässä Sanchonissa, joka on munkkien ylläpitämä ravintola ja jonkun lehden listauksen mukaan Aasian seitsemänneksi paras ravintola. Ruoka oli hyvää ja sitä oli todella paljon, mutta nautinnon pilasi esitykset. Iltaisin ravintolassa esitetään korealaisia perinnetansseja ja –musiikkia. Eikä siinä mitään. Ihan hyvinhän se meni siihen asti, kunnes jostain syystä oli pakko pyytää lattialle myös paikalla olleita ruokailijoita. No ei siinäkään vielä mitään, mutta sitten näille innokkaille Talent-tähdille ojennettiin erilaisia korealaisia rumpuja ja käskettiin kiertämään ympyrää ja paukuttamaan tahdissa. Meistä se ei ollut kivaa.

Ennen tätä tärykalvoja tuhoavaa musiikki-iloittelua vierailimme Bukchon Hanok Villagessa. Se on keskellä Soulia oleva perinteisten Hanok-talojen keskittymä ja on aikoinaan ollut ylemmän luokan asuinaluetta. Talot on kuulemma niin lähekkäin toisiaan, että ylhäältä katsottuna kylä näyttää yhdeltä tiilikattomereltä. Niissä asutaan edelleen. Vähän säälittää taloissa asujat, koska kiinnostuneita kävelijöitä oli ihan ruuhkaksi asti, mutta eivätköhän he ole tottuneet – itsepähän ovat asuntonsa valinneet.

Hanok eli “korealainen koti” tarkoittaa korealaista arkkitehtuuria, erotuksena länsimaisesta. Nimi otettiin käyttöön silloin kauan aikaa sitten, kun Korea avasi ovensa muulle maailmalle ja maahan alkoi ilmestyä länsimaisia taloja. Talot on tehty kivestä, puusta ja maa-aineksista ja perinteisesti ne lämpiävät lattian kautta. Lattialämmitys on nimeltään Ondol ja sain kokea sen tehon viime syksynä Andongissa, kun nukuin lämmitysonkalon kuumimmalla kohdalla. Ikkunat ja liukuovet tehtiin useimmiten korealaisesta paperista. Ei kannatta puhua naapurista pahaa kovaan ääneen…

Jossain vaiheessa kirjoitin, että en aio tähän korealaiseen ruokaan tarkemmin puuttua. Pakko se kuitenkin on. Ruoka vain on niin tärkeä korealaisille ja kyllähän se eroaa muiden maiden ruuista omalaatuisuudellaan. Tänä keväänä julkaistaan aiheesta kirjakin – Michelinin toimesta. Ensin vain ranskaksi, mutta myöhemmin myös englanniksi.

Riisi. Kun viinimaat listaavat rypäleitään ja alueitaan, niin täällä samassa asemassa on riisi, sen eri lajikkeet ja viljelyalueet. Gyeonggin provinssi, johon kuuluu mm. Icheon ja Gimpo tuottaa kuulemma hienointa riisiä. Syynä tähän on tietenkin ilmasto ja maaperä, mutta alueen riisit polveutuvat hienoista sukujuurista. Kyllä. Joseon dynastian aikaan kuninkaallisten kippoihin lapioitiin juuri näiden kaupunkien riisiä. Ja Gimpossa arvioidaan riisiä viljelleen jo 5000 vuotta sitten. Riisilajikkeita on toista tuhatta ja tiettyä riisiä syödään tiettyyn aikaan ja keittämiselle on omat niksinsä jne. Riiseissä on eroja, sanotaan. Korealaiset suosivat lyhyttä ja tahmaista. Minusta täällä on aika mautonta riisiä, mutta niin sen kuuluu kuulemma ollakin. Aha. Ota nyt näistä aina selvää.

Riisi on kuulemma tutkimusten mukaan terveellisempää kuin leipä. Tästä kyllä kapinoin. Ei tainnut vertailukohtana olla 100% ruisleipä. Tutkimustulosten mukaan riisin syönti antaa 50% enemmän potkua työntekoon kuin leipä. Näin kertoo Korean ruokainstituutti (The Korea Food Research Institute). Yliopistoväen keskuudessa tehdyn tutkimuksen mukaan riisiä syömällä jaksoi touhuta 456 sekuntia, kun leipää syömällä vain 311 sekuntia. Millaisesta touhuamisesta oli kyse, sitä tutkimus ei paljasta.

Muotikin on täällä vakava aherruksen kohde. Korealaista muotia viedään maailmalle ja tietenkin oikein tosissaan. Jos täällä johonkin ryhdytään niin se tehdään aina kovalla innolla ja suurella volyymillä. Muodin huipulle ovat nyt auttavan kätensä ojentaneet niin Kulttuuri- kuin Kauppaministeriökin sekä Soulin kaupunki.

Pääsääntöisesti korealainen muoti on aika lailla suomalaiseen makuun sopivaa. Musta ja harmaa ovat varsin suosittuja värejä ja joidenkin vaatteiden leikkaukset aika viittamaisia. Oudoin villitys tänä keväänä on kumisaappaat. Niitä näkee paljon. Ihan sellaisia perusmustia pitkävartisia. Sellaisia joissa voisi hyvinkin mennä syksyllä marjametsään. Täällä niitä vain pidetään kaupungilla, 25 asteen helteellä. Ehkä täällä on joku marjametsä josta minä en tiedä mitään ja siellä on sato parhaimmillaan.

Marjanpoiminnasta työttömiin. Korean työttömyysprosentti on 3,7% mikä tarkoittaa 936 000 työtöntä (Suomessa 8,2% ja 215 000 työtöntä). Jos jää työttömäksi, niin tukea on tarjolla 3-8 kuukautta riippuen siitä kauanko on töitä tehnyt ja minkä ikäinen on. Työttömyys, pienet tulot ja isot asumismenot ajavat ihmiset etsimään lisätienestejä.

Varsinaisia kerjäläisiä täällä näkee mielestäni vähemmän kuin nykyään Helsingissä. Tietyillä metroasemilla on hiljaisia istujia kippo edessään ja metrossa liikkuu muutamia. Enemmän kuitenkin metrossa näkee mitä kummallisempia kaupustelijoita.

Metromatkan aikana voi ostaa mm. putkenrassaajan, sadetakin, purkkaa, työhanskat tai vaikkapa kätevän käyntikortin kokoisen suurennuslasin. Myös pieniä taskulamppuja löytyy ja CD-kokoelmia. Hassuinta tässä on mielestäni se, että kukin myyjä on keskittynyt vain yhden artikkelin myymiseen. Sadetakin myyjältä on siis turha kysyä 80-luvun listahittejä. Ja vielä hassumpaa on se, että ihmiset tosiaan ostavat näitä TV-shopin kaltaisia tuiki tärkeitä tavaroita. Yhtenä päivänä metroon asteli siististi pukeutunut mies joka läväytti esiin mapillisen erilaisia värikuvia aivoista. Kovasti selittämällä hän vakuutti ainakin kolme matkustajaa ja salaperäinen aivolääkevoidepilleripaketti vaihtoi omistajaa 2000WONilla eli vähän yli eurolla. Mistähän taas jäin paitsi?

Sunnuntaina takauduimme lapsiksi ja lähdimme hurvittelemaan Lotte Worldiin. Se on järjetön huvipuisto, joka sisältää maailman suurimman sisähuvipuiston (taas tuli rasti ruutuun maailman isoin sitä ja tätä -listaan), museon, tavaratalon, ulkohuvipuiston, hotellin ja sisäluisteluradan. Hulvattomin vekotin oli Gyro Drop. Se vei ensin ihan rauhallisesti 70 metrin korkeuteen (joka on aika korkealla) ja sitten sen kummempia varoittamatta tuli vapaalla pudotuksella alas neljässä sekunnissa. Aika veikeä tunne alavatsassa. Oli siellä myös kolme muutakin hauskaa vuoristorataa, mutta loput laitteet olivat kyllä sitten vähän pienemmille huimapäille tarkoitettuja. Jotenkin siellä kuitenkin tuli viihdyttyä melkein viisi tuntia.

Toinen kiva ammattikunta metromyyjien lisäksi on poliisit. Tässä minun mäkisellä kotikadulla on aina vähintään yksi poliisiauto. Se johtuu tuosta minun naapurista, jonka puheille en ole vieläkään päässyt. Poliisit antavat itsestään todella ahkeran kuvan, heillä on parkissakin aina vilkkuvat hälytysvalot päällä. Ohi kävellessä olen vain sattunut panemaan merkille, että lainvartijat ovat täydessä unessa lakki silmillä. Minua huvittaisi kovasti joskus koputtaa ikkunaan ja hihkaista, että PÖÖ!

Kunnioitettavaa on kuitenkin, että lähes joka ilta tuossa minun liikenneympyrässä on neljä poliisia hönkäilyttämässä autoilijoita. Täällä ei puhalluteta, vaan hönkäistään alkomittariin. Siinä saa samalla mukavan ruuhkan aikaiseksi.

Arvatkaapa mitä olen syönyt tätä kirjoitellessani? Mignon-munan.

Heippa!

p.s. Yli 2/3 matkasta takana.

 

K-poppia jumalten saarella

52. Xylitol
53. Puhtaus
54. Turvallisuus
55.  Ikänäkö
56.  Sauna
57. Hello, how are you? I’m fine thank you. How are you?
58. K-pop

Viikko alkoi Mignon-munien raahaamisella toimistolle ja päättyi 3D-leffaan Megaboxissa.  Samalla tapahtui ensimmäinen lipsahdus sunnuntaipäivityksissä. Nyt on maanantai.

Koska täällä ei pahemmin pääsiäistä vietellä, menin minäkin kiltisti töihin toisena pääsiäismaanantaina. Maanantait alkavat aina viikkopalaverilla ja minun tehtäväni on kertoa virallisten työasioideni lisäksi mitä olen menneellä viikolla tehnyt ja mitä aion tulevalla tehdä. Joskus epäilen, että onko ihmiset tosiaan näin kiinnostuneita minun tekemisistäni. Ilmeisesti. Olo on VIP. Kuinka totun koti-Suomessa siihen, että kukaan ei halua maanantaina ensimmäisenä kuulla kuulumisiani.? Varoitus: ehkä sittenkin otan töissä käyttöön samanlaisen viikoittaisen (minun) kuulemistilaisuuden.

Viikkopalaverin lisäksi toimistolla on muitakin rutiineja joista oudoin on hampaiden pesu. Ruokatunnin jälkeen vessasta löytyy naisia  nätissä rivissä hammaspesulla. Ensimmäisellä kerralla näky pelästytti aika pahasti. Näin jo kauhukuvia itsestäni  jynssäämässä hampaita työaikana tahna suupielissä vaahdoten. Varovasti tiedustelin, että eikö xylitol-purkka riitäkään hammaspeikkojen torjuntaan. Täällähän kuitenkin myydään xylitol-purkkaa ja pastilleja. Kaikki (?) myös tietävät, että se on suomalainen tuote.

Jossain vaiheessa jotain on kuitenkin mennyt vähän vinksalleen. Purkkamainoksessa kuulemma kerrotaan, että suomalaiset jauhavat xylitol-purkkaa aina ennen nukkumaanmenoa. Yritin palautella mieleeni kaikki ne kerrat, kun olen purkkaa syönyt ennen nukahtamista. Sain päähäni vain hämäriä kuvia päiväunista purkka suussa. Yhdessä muistossa minulla oli myös purkkaa hiuksissa. Siihen muistoon liittyi myös sakset. Suomitietouden edistäminen pomppasi taas uusille urille, kun valistin purkan oikeasta käytöstä. Naapuriosastojen naiset jynssäävät edelleen hampaitaan, mutta määrä on vähenemään päin. Seuraavaksi voisinkin sitten pitää hammastarkastuksen ja jakaa kaikille ne ihmetabletit jotka värjäävät likaiset hampaat vaaleanpunaiseksi ja paljastivat armottomasti laiskan harjauksen. Ja päälle fluoripurskuttelut. Muistattehan, silloin ala-asteella? Veikkaan, että siitä tulisi hitti, sillä täällä todella pidetään huolta ulkonäöstä. Niin naiset kuin miehetkin.

Muutenkin Etelä-Korea on puhdas maa. Yleiset vessat ovat ilmaisia ja erittäin siistejä. Roskia ei loju pitkin katuja, vaikka välillä itse roskiksen löytäminen onkin hankalaa. Looginen paikka roskikselle on bussipysäkin vieressä. Eikö? Ei täällä. Liikenneympyräni bussipysäkillä Jennifer Aniston kyllä mainostaa pullovettä viikosta toiseen, mutta roskiksesta ei ole tietoakaan. Ne on yhtä hyvin naamioitu kuin jotkut pankkiautomaatit.

Ihmiset eivät heittele roskia maahan ja niitä vähäisiäkin purkkapapereita on keräämässä aina joukko putsaajia. Heillä on käytössä sellaiset kätevät jättisuuret pinsetit. Ei tarvitse kyykkiä ja taivutella. Työergonomia on kohdallaan, kun voi napsutella pinseteillä roskat maasta pussiin. Täytyy selvittää mistä niitä pinsettejä voi ostaa. Niitä voi varmasti käyttää ihan yhtä hyvin myös kotona pyykkien poimimiseen lattialta…

Turvallistakin täällä on. Varmasti vaikeuksiin pääsee jos haluaa, mutta yöaikaan liikkuminen tuntuu välillä huomattavasti turvallisemmalta kuin Helsingissä. Taskuvarkaita ja rähinöitä on kuulemma eniten alueilla joissa asuu ulkomaalaisia. Olen huomannut, että ihmiset kulkevat laukku auki ja kahvilassakin jätetään tavarat pöydälle vessareissun ajaksi ja pyydetään viereisen pöydän kahvittelijoita pitämään omaisuutta silmällä. Nämä on niitä asioita joita soisi Suomessakin vielä olevan.

Ainoa mikä täällä yöaikaan jännittää on taksikyyti. Eilen tulimme joen eteläpuolelta puolen yön aikaan taksilla ja kuski päästeli vähäliikenteisillä kaduilla parhaimmillaan 120km/h. Nopeusrajoitus on 60km/h. Navigaattorikin huolestui ja ruutu vilkkui punaista. Samaan tahtiin muuttuivat minun rystyset valkoiseksi ja nahkapenkkiin painui kynnen jäljet.

Ei siinä muuten mitään, mutta kun taksikuskeilla tuppaa olemaan vähän vaikeuksia lähelle näkemisen kanssa.  Kun heille ojentaa lapun jossa lukee määränpää koreaksi, niin ensin kuljettaja vie lapun nenäänsä kiinni, sitten vähän kauemmaksi ja sitten käsivarren mitan päähän. Sen jälkeen taskusta kaivetaan lukulasit ja sama koreografia toistuu. Paras tapaus tapahtui viikko sitten. Olin juuri kehuskellut kuinka hyvin taksi toimii lyhyillä matkoilla. No, hyppäsimme kyytiin ja hetken osoitelappua – joka sattui sillä kertaa olemaan netistä tulostettu koreankielinen kartta – heiluteltuaan, kuski päätti ottaa järeät aseet käyttöön ja kaivoi esiin isohkon suurennuslasin. Siinä vaiheessa oli takapenkillä aika vaikeaa istua totisena. Ei ollut apua suurennuksesta. Jos ei osaa lukea karttaa eikä käyttää navigaattoria, on vähän vaikea löytää paikkoihin. Niinpä setä huitoi meille, että nouskaa autosta ulos. Seuraava yritys. Tämä kuski oli hieman taitavampi ammattilainen. Sekavalla korean, englannin ja huitomisen yhdistelmällä selväksi kävi, että matka taittuu parhaiten jalan, koska kohde on ihan kulman takana.

Keskiviikkona vierailin jälleen Incheonissa. Ilta vierähti aika pitkälle ja aamulla kello soi 04:30. Kummasti sitä pääsee sängystä ylös epämääräisiin aikoihin, kun tiedossa on kivaa. Lennähdimme tunnin verran etelään, Jejun saarelle. Edessä oli piiitkä viikonloppua luonnon rauhassa. Saari on UNESCOn maailman luonnonperintökohde. Jejussa on vain kaksi kaupunkia: Jeju-si ja Seogwipo-si. Saari on vähän kuin Ahvenanmaa; autoniminen, mutta pinta-alaltaan kuusi kertaa suurempi. Väkiluku on jotakuinkin puoli miljoonaa josta suurin osa asuu Jeju-sissä. Saari on japanilaisten ja korealaisten suosima lomakohde jolla on yleviä nimiä kuten ”jumalten saari” ja ”Aasian Havaiji”. Eikä ihan suotta. Paikka on kaunis kuin mikä. Neljä päivää ei riitä millään kaikkeen siihen mitä saarella voi tehdä ja nähdä. Appelsiinipuut notkuivat oranssina ja lämmintä piisasi.

Me hyppäsimme lentokoneesta bussiin (koska eurooppalainen ajokortti ei ole tarpeeksi kansainvälinen) ja suuntasimme eteläiseen Seogwipoon. Ehdin käyttämään majapaikan etsimiseen vain muutaman minuutin ja silloin TripAdvisor on kyllä ihan paras. Päädyimme Tae Gong Gak Inn and guesthouseen. Paikan omistaa Sylvia (monet korealaiset käyttävät länsimaista nimeä) ja hän on lievästi sanottuna nähtävyys jo itsessään. Sylvia laatii pyytämättä päiväohjelman ja määrää mielellään myös ruokapaikat. Eksymisen välttämiseksi hän ohjeistaa matkailijoita aina kuvasarjalla. Ihan oikeesti. Täti on kuvannut reitit majatalosta ravintoloihin, bussipysäkeille, nähtävyyksiin yms. Aika, tuota, ylenpalttista asiakaspalvelua.

Torstaina tutustuimme Jeongbangin vesiputoukseen. Olihan se kaunis. Löysimme sen kupeesta mukavasti muotoituneet kivet ja päätimme ottaa vahingossa parin tunnin torkut. Seurauksena kaljun pään toispuoleinen rusketus. Minun kohdalla oli taas joku kumma varjo. Se on ihme kuinka aurinko osaakin väistää minut vaikka makaisin aavikolla.

Lauantaiaamuna olimme virkeinä aamupalalla yhdeksän aikaan. Sylvia kyseli päiväohjelmaamme. Sanoimme lähtevämme valloittamaan Etelä-Korean korkeinta vuorta (Mt. Halla, 1950m). Halla-san on sammunut tulivuori ja koko Jeju-saari on “laavapohjainen”. No, ilmeni, että moinen omatoiminen ajattelu ilman konsultaatiota ei ollut suotavaa. Olimme kuulemma auttamattomasti myöhässä. Vuorelle ei mennä silloin kun itselle sopii. Kuuden kilometrin reippailun kohdalla on check point jolla pitää olla klo 12.30 jotta saa luvan jatkaa ylös asti. Ilmoitimme, että se nyt ei ole meille mikään ongelma. Jalkaa toisen eteen vain. Sylvia hieman nikotteli, mutta tilasi meille taksin joka kiidätti meidät Seongpanak-reitin alkuun. Klo oli 9:45.

Alkoi 9,6 km:n armoton nousu. Koko matka pelkkää ylöspäin menoa. Rappusia, kivirappusia ja luonnon muovaamaa rappuskivikkopolkua. Ihan mukavasti kiipeämistä tällaiselle rappusfriikillekin. Klo 11:30 saavuimme tarkastuspisteelle. Hörppäsimme nuudelisopat ja jatkoimme matkaa. Kyltin mukaan huipulle oli matkaa vielä 1,5 tuntia. Meillä meni siihen tunti.

Ylhäällä tuuli, oli kaunista ja paljon porukkaa. Muutamat kuvat ja alas. Gwaneumsa-reitti, 8,7 km. Ei paha. Kyllähän sitä aina alaspäin menee. Menee, menee. Mutta jos polvi vihoittelee, niin sitten se onkin vähän haastavampaa. Tuli sitten linkutettua ja pompittua yhdellä jalalla alamäkeä vajaat neljä tuntia. Seuraavana päivänä oli vasen reisi hieman tukossa. En suosittele kokeilemaan. Kahdella jalalla pääsee nopeammin ja kevyemmin. Mutta maisemat olivat upeat.

Illalla vuorossa oli sitten sauna. Onko mitään mahtavampaa kuin lepuuttaa kipeytyneitä lihaksia saunassa? Ei ole. Onneksi korealaisetkin saunovat. Menimme yleiseen saunaan ja täytyy sanoa, että joskus on hyötyä siitä, että on ulkomaalainen. Pääsin hädin tuskin pukukopilta eteenpäin, kun minut ympäröi kolmen iäkkäämmän naisen rypäs. Naiset taluttivat minut ensin pesijän luokse. Pesijä oli sellainen kuusikymppinen riuskaotteinen nainen. Shampoo vaahtosi ja lihakset saivat kyytiä. Olin varma, että taju lähtee.

Ei ollut aikaa pyörtyillä onnesta, koska seuraavaksi minut vietiin kädestä pitäen saunaan. Korealaisessa saunassa istutaan lattialla kaikki sulassa sovussa ja pulina on kova. Selväksi tuli, että kyllä meillä Suomessakin saunotaan. Lopuksi oli vuorossa vielä aprikoosintuoksuinen porekylpy. Tämä on vielä pakko kertoa. Kaikki hiuksiaan kuivaavathan tietävät kuinka hikistä puuhaa hiusten föönays on saunan jälkeen. Vinkki: hiustenkuivauspisteen (meillä jokaisellahan on sellainen kotona) yläpuolelle voi seinään laittaa puhaltimen, niin eipä hiki pääse pintaan.

Jostain kumman syystä tästä matkasta on tullut näiden maailman suurimpien listaamista. Ehkä se johtuu siitä, että korealaiset mielellään listaavat asioita koon yms. mittojen mukaan. No, lauantaina oli sitten vuorossa bussimatka maailman pisimmälle laavaluolastolle. Manjanggul on 7 km pitkä, mutta yleisölle siitä on avoinna kilometrin pätkä. Ilma oli otollinen maanalaisille seikkailuille, koska maan pinnalla riehui aikamoinen tuuli ja sade.  Saarelta lähteviä ja saapuvia lentoja peruttiin.

Sylvia ehdotti meille, että voisimme illalla mennä katsomaan Cheonjiyeonin vesiputouksen. Se on kuulemma ah! niin romanttinen auringonlaskun aikaan. Nyt Sylvialla vähän lähti mielestäni mopo keulimaan. Vesiputousta ihailemaan tuulessa ja vesisateessa? Ulkona näki hädin tuskin metrin päähän. Miten me olisimme erottaneet putouksen vesisateesta? Ja mitähän romanttista on seistä litimärkänä säkkipimeässä? Ei menty. Todettiin vain, että on ihan sama minne menee vappua viettämään, niin aina sataa.

Korealaiset varhaisteinit on ihan mahtavia. Kun tarpeeksi iso joukko poikia tulee vastaan, niin keskustelu menee aina näin:

Rohkein poika: Hello!
Ulkomaailainen: Hello! How are you?
Poika: I’m fine thank you. How are you?
Ulkomaalainen: I’m fine, thank you.

Tämä on fraasi jonka ihan j o k a i n e n korealainen alle 45-vuotias osaa. Ja se tulee kuin vettä vaan. Enempää ei sitten tarvitse osatakaan. Tätä keskustelua mekin kävimme arviolta parinkymmenen nuoren kanssa viikonlopun aikana.

Nuorista puheen ollen. Korealaiset ovat pop-musiikkikansaa. Musiikilla on oma nimensäkin. Se on K-Pop. Mielestäni se on kamalahkoa jumputusta. Se soi kaikkialla, koko ajan, kovaa. Yhdessä biisissä lauletaan, että ”Tell me what is wrong and what is right”. Sitten se muu osa onkin koreaa. Vihaan tuota kappaletta. K-Pop tarkoittaa useimmiten joko poika- tai tyttöbändiä. Harvoin näkyy sooloilua. Musiikkivideot ovat tosi värikkäitä ja tanssikuviot ovat hallussa. Plussaa annan siitä, että tyttöbändeillä on vaatteet päälle. Ainakin yläosassa. Alaosat ovat joskus hieman lyhyehköjä. Vaatimattomia, jopa olemattomia. Pitkien lahkeiden ja helmojen puuttumista pyritään kompensoimaan pitkillä sukilla.

Sunnuntaina leijailimme sitten ilmojen halki jejulaiset hunajapurkit kassissa takaisin Soulin hälinään. Koska päivää oli jäljellä lähdimme moikkaamaan kaloja Coex Mallin akvaarioon ja siitä sitten vielä elokuviin nauttimaan huonohkosta amerikkalaisesta pläjäyksestä.

Siinäpä se. Viime viikko. Nyt ollaan jo tässä viikossa. Tästä sitten ensi viikon maanantaina, koska sunnuntaina en kirjoita. Silloin on maailman parhaan matkaseuran viimeinen päivä täällä.

Heippa.

 

Puolimatkasta 236 metrin korkeuteen

45. Puoliväli
46. Katukeittiö
47. Puhtaus
47. Expatriootit
48. Englannin kieli
49.  Chinatown
50. Tavaramäärä
51. Hintataso

Maanantai oli matkan puoliväli. Tällä päivämäärällä voin sanoa, että Soul on itsekin jonkinlainen puoliväli: siivu Aasiaa ja viipale länttä. Olen monesti kuullut sanottavan, että Soul on Aasian länsimaisin kaupunki. Varmaan näin onkin. Täällä on turha odottaa kokevansa suurta kulttuurishokkia. Suurin shokkini oli tajuta yhdeksältä illalla, että voin lähteä vielä vaateostoksille jos ei seuraavaksi päiväksi ole mitään päälle pantavaa. Niin ja sitten tietenkin kivaa on, että ruokaa on aina saatavilla. Jos ei muuten, niin katukeittiöistä saa ostettua herkkua jos jonkinlaista lähes milloin vain.  Monella alueella on omat erikoisuutensa. Olen aika ennakkoluulottomasti kokeillut kaikkea. Tänään tosin kävelin reippaasti ohi, kun täti myi ämpäristä paahdettuja kuoriaisia tai jotain muita sellaisia pieniä mönkiäisiä.

(Tässä vaiheessa lähetän lämpimän kiitoksen Helsingin kaupungille, kun antoivat luvan Camionette – kahvila-autolle pörrätä ensi kesänä kaupunkilaisten kahvihammasta paikkaamassa.)

Katuruuasta on oikein tutkimustuloksiakin. Kyung Hee University Institute of International Educationin tutkimuksen mukaan Tteokbokki  on ulkomaalaisten suosima katuruoka. Ne on sellaisia tulisia riisikakkusysteemejä. Ne on kyllä varsin maukkaita.  Samaisen tutkimuksen mukaan 93,6%  ulkomaalaisista on sanonut pitävänsä korealaisesta ruuasta. Se on jännä kyllä tämä ruoka. Siitä tehdään täällä jatkuvasti suurta numeroa.

Suurta numeroa tehdään myös kaupungissa elävistä expatriooteista. Ulkomaalaisilta asukkailta tentataan ruokamieltymyksiä ja heidän blogejaan esitellään Korea Timesin ja Korea Heraldin sivuilla. On oikein järjestetty kilpailukin parhaasta blogista. Sen voitti joku kumman ”Eat Your Kimchi”. Ihmetyttää, että 30:n blogin listassa ei ollut blogia, joka yrittää rämpiä kasaan 90 asiaa Soulista. Taidan pyytää uusintaäänestystä. On se ihme jos ei näin universaalilla kielellä ja lyhytaikaisella raapustuksella kilpasarjaan pääse.

Tenttaamisen lisäksi ulkomaalaisten asukkaiden viihtymiseksi tehdään suuria tekoja. Heille on kielikursseja, kokkauskursseja ja jos jonkinlaista neuvontapistettä. Kaupunki päätti juuri tehdä sunnuntaiset vierailut ulkomaalaisvoittoisille aluille ympärivuotiseksi. Ajatelkaa nyt. Täällä tosiaan kulkee kaupunginosasta toiseen porukkaa neuvomassa ulkomaalaisia asukkaita laki- yms. asioissa. Ja sunnuntaisin siksi, että monet ovat töissä ja koulussa viikolla eivätkä näin pääse kysymään vastauksia mieltä painaville kysyville. Aika hyvää palvelua.

Soul satsaa myös englannin kieleen. Nuorisosta suurin osa puhuu jo edes jonkinlaista englantia, mutta joka päivä törmään tilanteeseen jossa pitää selvitä viittomalla, osoittelemalla ja kummallisilla äännähdyksillä.

Kansainvälisillä tapahtumilla on mahdollisuus hakea kaupungilta erityistä avustusta mm. esitteiden ja nettisivujen kääntämiseen. Se on ihan hyvä. Mielenkiintoisia käännöksiä näkee kaikkialla ja jatkuvasti. Uutisten mukaan kaupunki aikoo kääntää myös kasan vanhoja kansainvälisiä sopimuksia uudelleen. Mitähän sitten tapahtuu jos huomataankin, että joku länsipoika on hieman viilannut linssiin vuonna 1973 suuressa mutterikaupasssa?

Tapasin keskiviikkona kaksi suomalaista. Se oli ihan mahtavaa. Menin sitä varten oikein Incheoniin. Aion mennä ensi keskiviikkona uudestaan. Kaupungissa on muutakin kuin lentokenttä. Siellä on myös Chinatown. Yleensähän Chinatown on keskeisellä paikalla pääkaupungissa, mutta tässä maassa se on pääkaupungin vieressä. Incheonin Chinatownista on lähtöisin kiinalainen ruoka jota syödään vain Koreassa. Se on mustista pavuista ja kaikesta muusta tehtyä mustaa soossia. Sen kanssa syödään nuudeleita. Se on oikein hyvää. Se on kiinalaista ruokaa jota ei tunneta Kiinassa. Nurinkurista. Sitä syövät etenkin sinkut sinkkukavereidensa kanssa 14. huhtikuuta. Silloin on ”black day” vastaiskuna ystävänpäiville yms. hömpötyksille. Naimattomat kokoontuvat märehtimään/juhlimaan elämäänsä mustan sötkötyksen ääreen. Itse asiassa joka kuun 14. päivä on aina jotenkin spesiaalipäivä. Toukokuun 14. on ruusun päivä. Jokainen voi nyt miettiä, että mitä silloin tapahtuu.

Perjantaina sain sitten kauan kaivatun ihmislähetyksen Suomesta. Ensi tapaaminen sujui oikein hyvin. Nukuin varmuuden vuoksi lyhyissä pätkissä torstain ja perjantaisen välisen yön (jos en herää kelloon jne). Perjantaiaamuna satoi kaatamalla vettä. Lähdin ajoissa lentokentälle vastaan. Löysin pysäkin ja pomppasin oikeaan bussiin ja otin mukavat aamutorkut. Heräsin 1,5h myöhemmin, kun ääni kailotti, että nyt ollaan lentokentällä. Matkaan kuuluisi mennä vain tunti. Kiitos järkyttäville ruuhkille, olin myöhässä. Puhelimen näytössä oli muutama saapunut puhelu. Juoksentelin ympäri lentokenttää, mutta eipä löytynyt ketään tutun näköistä. Ja sitten vihdoin, kun sain puhelinyhteyden, niin toinen olikin jo omatoimisesti bussissa matkalla kohti Soulia. Kivaa jälleennäkemisen riemua!

Nyt kun olen esitellyt maanomistajan elkein kaupunkia kolme päivää, niin olen tajunnut millainen ostosparatiisi / -helvetti (mieltymyksistä ja päivästä riippuen) tämä kaupunki on. Täältä löytyy kaikki nekin tavarat mitä ei koskaan osaisi kuvitella edes tarvitsevansa. Ja jos sitten huomaakin ehdottomasti tarvitsevansa jonkun tällaisen ennennäkemättömän tarvikkeen, niin sitten täytyy enää päättää, että minkä näistä viidestäkymmenestä vaihtoehdosta haluaa.

Hintataso on suomalaisittain outo. Ulkona syöminen on halpaa. Huippuhyvän lounaan saa kahdella eurolla. Lattekahvi maksaa jotakuinkin neljä euroa. Vuokrayksiö Soulissa 500-1000 €/kk. Korealainen kosmetiikka ja vaatteet on halpoja. Kynsilakan saa eurolla ja paidan kympillä.

Nyt kuulkaa lopetan. Kuvat tulevat huomenna. Kello on 01:20 ja huomenna on taas työpäivä. Jalat kaipaavat lepoa. Tänään on mm. tarvottu 2,4 km Namsan vuorta ylöspäin N Towerille maisemia ihailemaan. Matkasta viimeiset 1,4 km oli puhtaasti vain rappusten kipuamista. Siitähän minä tykkään. Palkintona reippaudesta oli raikas Mojito (ja ehkä myös toinenkin) näköalabaarissa. Ja taas tuli yksi lisä näihin maailman suurimpiin ja parhaimpiin: N Towerin hissi on maailman nopein. Siinä ei kauan nokka tuhise, kun hissi huitaisee 236 metrin korkeuteen.

Heippa.

 

Kaljaa ja tennaritangoa

38. Julkisella paikalla nukkuminen
39. Itsemurhat
40. Norja
41. Yleisö
42. Visit Korea
43. Henkilöautot
44. Koti

Istun junassa matkalla Busanista Souliin. Kello on 22.30. Perillä Soulissa olen 01.09 ja optimistina toivon olevani omassa huoneessani majatalossa viimeistään 02.00. Tosin en tiedä maltanko mennä nukkumaan ennen kuin kuulen vaalituloksia.

Jo toistoksi muuttuneena kirjoitan jälleen, että takana yksi kiireinen viikko. Olen luopunut ajatuksesta, että joku viikko ei olisikaan täynnä tarkkaan hiottuja aikatauluja vaan saisin tylsistyä odotellessani jotakin tapahtuvaksi.

Festival Bom jatkui ja maanantaina näin mielenkiintoisen dokumenttielokuvan ”Pizzas for the People”. Vuonna 2008 Pohjois-Koreassa avattiin pizza-ravintola, mutta kuten olettaa sopii, niin ravintola on vain suuren johtajan perhettä varten. Minulla on hämärä muistikuva, että siitä olisi ollut aikoinaan myös Suomen uutisissa.

Hwang Kimiä asia näpäsi sen verran pahasti, että hän päätti tehdä opetusvideon pohjoiskorealaisille  länsimaisista tavoista. Videolla opetetaan mm. kuinka valmistetaan pizza (paistetaan hellalla!), tanssitaan korealaisten top ten-hittien tahdissa, pakataan matkalaukku ulkomaanmatkaa varten ja kuka on joulupukki. Tämä kaikki tehdään pilke silmäkulmassa ja tyylinä on saippuaoopperan ja dokumentin suloinen sekoitus. Jos oli festariyleisöllä hauskaa, niin veikkaanpa, että minulla länsimaalaisena oli vielä hauskempaa, koska nyt satun olemaan tämän länsimaisen kulttuurin edustaja.

Jotta ei menisi pelkäksi nauramiseksi taiteilija sai idean, että hän tekee videosta 500 kopiota ja salakuljettaa ne pohjoiseen. Kim löysi salakuljettajan, joka värväsi viisi miestä viemään kukin sata kopiota ja levittämään ne Pohjois-Koreassa. Todisteeksi perillemenosta Kim pyysi videon katsoneilta kirjeitä.

Puolen vuoden aikana Hwang Kim sai kirjeitä salakuljettajien mukana. Yhdessä kirjeessä ihmeteltiin mikä oli se härveli, jolla pizzaa syötiin. Se on haarukka. Toisessa kirjeessä ihmeteltiin, että voivatko eteläkorealaiset tosiaan syödä mitä haluavat ja milloin haluavat. Yksi kirje oli salakuljettajalta joka kirjoitti, että pohjoista ei voida loputtomiin pitää suljettuna vankilana. Business-miehenä hän tajusi, että salakuljettamisella on mahdollisuus rikastua juuri nyt. Niinpä hän halusi palkkioksi tästäkin keikasta vaatteita vaimolleen ja lapsilleen. Voitte uskoa, että katsomosta poistumisen jälkeen päässä vilisi aika paljon kaikenlaisia ajatuksia maailman menosta.

Nyt on pakko hypätä nukkumiseen. Vieressäni istuu vanha täti ja hän vetelee sikeitä korealaisille tyypillisessä julkisen paikan nukkumisasennossa. Kyllä. Olen huomannut, että sellainen asento on olemassa.  Jos mukana on kassi tai reppu, niin se asetetaan syliin. Sen jälkeen vain taivutetaan selkää ja painetaan pää kassia vasten. Vieressäni on nyt asennon variaatio. Siinä kyynärpäät  tuetaan polviin ja otetaan käsillä tukea edessä olevasta selkänojasta ja pää kämmenselkiä vasten.

Tämä julkinen nukkuminen on hienoa. Minusta on reilua ihan reippaasti viestittää kanssaihmisille, että hei! minä nukun nyt. Koska tahti on kova, niin silloin nukutaan, kun siihen on mahdollisuus. Itse lukeudun niihin ihmisiin jotka pystyvät nukkumaan seisaaltaan bussipysäkillä. En ole vielä rohjennut kokeilla tätä pää polviin tyyliä (alkupään kirjoituksissa on kuva tästä tyylistä nuorisoversiona), mutta metrossa otan jo reippaasti lyhyitä torkkuja.

Nukkumisesta kevyesti ikiuneen. Edellisessä kirjoituksessa mainitsin korealaisen työkulttuurin ja kilpailun. Se sai tällä viikolla ikäviä todisteita järjettömyydestään. Soulissa on todellisille huippuneroille tarkoitettu opinahjo nimeltä Korea Advanced Institute of Science and Technology (KAIST). KAISTissa kilpailu on viety äärimmilleen. Opetuskielenä on englanti ja hyvät arvosanat tarkoittavat alennettuja lukukausimaksuja ja huonot arvosanat taas korottavat maksuja. Tammi-huhtikuun aikana neljä koulun opiskelijaa on tehnyt itsemurhan ja viime viikonloppuna löytyi yksi professori hirttäytyneenä. Jännä yksityiskohta on se, että media kritisoi lähes ainoastaan opetuskieltä. Englanti kuulemma asettaa liian suuria haasteita ja vaatimuksia. Varmasti näin onkin, mutta voisikohan opiskelijoiden loppuun palamiseen olla jotain muitakin syitä? Tällä viikolla suosittu lounastuntipuheenaihe onkin jälleen ollut itsemurhat. Siinä ruoka maistuu, kun vertaillaan Suomen ja Korean korkeita itsemurhalukuja ja niiden syitä. Kulttuurivaihtoa se tämäkin on.

Jollain tapaahan jokainen ulkomailla oleva on oman maansa kävelevä kulttuuritietopankki. Kohtasin kyllä kovan kilpailijan, kun hyppäsin metrosta Samgakjin asemalla. Ulosmenokäytävää kävellessä ihmettelin, että mikäs sotanäyttely asemalla on. Sitten tuli jotenkin tutunnäköisiä kuvia vuonoista, lumesta ja iloisen näköisistä pellavapäistä. Aseman seinät oli vallannut Norja! Norjalaiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset toimittivat tänne korean sodan aikaan lääkeapua ja siitä ollaan edelleen kiitollisia. No, innovatiivinen Norjan lähetystö on keksinyt nyt hyvän keinon mainostaa maataan. He ovat tehneet vuoden sopimuksen paikallisen HSL:n kanssa ja saavat käyttää asemaa mainospaikkanaan. Yritä tässä nyt sitten kilpailla oman maan promoamisella, kun norjalaisilla on käytössä asema jossa kuulemma kulkee päivittäin 100 000 ihmistä. Vai mitä mieltä olette lähes 100 metriä pitkästä revontulikuvasta metrokäytävässä? Siinä ei kuulkaa paljon maalatut suomenliput molemmissa poskissa auta.

Muutenkin täällä on kummallista pohjoismaahypetystä. Trendi-ihmiset vetävät aamulla jalkaansa tennarit. Minä myös. Mutta trendikkäimpien kengissä on Norjan lippu. Taas Norja. Kengillä on ihan oma merkki, oma kauppa tai niitä voi ostaa ”lifestyle”-kaupoista. Merkki on Skono. Sitten on huppareita joiden hihassa on Ruotsin lippu. Sen merkkiä en ole vielä selvittänyt. Jos olisin tämän tajunnut niin olisin pakannut kassin täyteen suomiverkkareita ja myisin niitä nyt katukojussa kovaan rahaan. Ai niin, eilen aamulla kävin Busanissa aamiaisella kahvilassa joka oli sisustettu aina niin upealla oksaisella mäntypanelilla. Leipomo-kahvila myi kakkuja ja pullannäköisiä leivoksia ja niiden nimi oli danish sitä, danish tätä. Yksi saattoi olla korvapuusti. Tai ainakin se esitti sellaista.

Apua. Nyt naapuripenkin mummu heräsi, kun hänen puhelin soi. Soittoäänenä on ”miljoona, miljoona, miljoona ruusua” koreaksi. Kiitos korvamadosta.

Torstaina minulla oli osittainen vapaapäivä ja tehtävälistaan olin kirjoittanut kampaajalla käynnin. Päättelin, että Ewha Womans Universityn alueelta varmasti löytyy kampaamoja. Kuten nimi antaa ymmärtää, yliopisto on vain naisille ja sieltä on ponnistanut monta Korean oman alansa ensimmäistä naista taiteen ja tieteen aloille. Varmaan muistatte Yoo Kwan-sun, 18-vuotiaan joka kidutettiin kuoliaaksi? Hänkin opiskeli tuolla, mutta ei ehtinyt lukiota pidemmälle.

Kampuksen lähikadut ovat joka tytön unelma. Kenkä-, vaate- ja korukauppoja vieri vieressä. Välissä kampaamoita ja kauneushoitoloita. Uskaltauduin rohkeasti kahteen kampaamoon, mutta vastaanotto oli tyly. Ei osata englantia, ei leikata hiuksia. Ajattelin jo, että oikea syy on iso pää. Täytyi siis löytää kampaamo joka mainostaa itseään BIG HEAD, BIG HEAD. Sellainen löytyi. Kyltissä luki, että ”English speak. All traineed and work in London, Australia”. Jos kerran joku on ollut töissä Australian Lontoossa, niin hän varmasti suostuu napsimaan myös suomalaiset hiukset. Liike oli kiinni, mutta aavistuksenomaisessa turhautumisen asteessa tartuin kännykkään ja pirautin kyltissä olevaan numeroon. Sain ajan parin tunnin päähän ja puhelun päätteeksi minulta vielä kysyttiin hiusteni väri.

Hiusten leikkaus ja värjäys. Kaksi tuntia, maksimissaan vähän enemmän. Ei täällä. Kolme tuntia ja kymmenen minuuttia. Yhdessä vaiheessa hiuksiani raidoitti kaksi kampaajaa ja pesun jälkeen kuivaamiseenkin tarvittiin neljä kättä ja kolme(!) hiustenkuivaajaa. Olisivat vaan sanoneet suoraan, että BIG HEAD, BIG HEAD. Pienemmästäkin menee vihje perille.

Kampaamokäyntiini budjetoitu aika ylittyi tunnilla ja sen takia jouduin rikkomaan äänivallit ja juoksemaan metroon, vaihtamaan metroa ja juoksemaan teatteriin katsomaan koreografikaksikon improvisaatiota. Ei auttanut juoksu ja kanssaihmisten töniminen. Myöhästyin. Täällä se ei kuitenkaan ole mikään kuolemansynti. Katsomoon päästetään myöhästyneet sisään.

Muutenkin yleisön käyttäytyminen eroaa totutusta. On ihan ok, että esityksen aikana katsoo vähän väliä onko puhelimeen tullut viestejä. Viesteihin voi vaikka vastata jos siltä tuntuu. Minuakos tämä ärsyttää. Suomessa loukkaannun henkilökohtaisesti jo jos joku kehtaa tulla elokuvasaliin alkumainosten aikana. Ja nyt minä olin se joka muutaman muun kanssa ohjattiin myöhässä katsomoon (onneksi kavereiden vuoro esiintyä oli vasta esityksen lopussa). Taputus alkaa heti, kun esitys päättyy ja valot sammuvat. Taputetaan ja huudetaan ehkä jopa bravoota. Mutta taputukset ovat lyhyet. Ei encoreja. Yleisö ylös ja ulos. Niin ja jos nyt sattuu väsyttämään niin katsomo on hyvä paikka ottaa nokoset.

Korea haluaa olla kaikessa maailman paras (tämä ei ollut sarkasmia) ja on valmis myös satsaamaan päästäkseen tavoitteeseensa. Matkailun puolella käynnissä on Visit Korea 2010-2012 ja se tarkoittaa turistille rahanarvoisia etuja. Perjantaina lähdin työreissulle Busaniin ja suunnitelmissani oli matkustaa sinne bussilla ilmaiseksi, koska www.visitkorea.co.kr niin minulle lupasi. Busan on Kaakkois-Koreassa ja haaveilin lähes viiden tunnin bussimatkasta vuoristoisen maan läpi.

Tarkempi tutkiminen kuitenkin paljasti, että päästäkseni nauttimaan ilmaisesta kyydistä minun tarvitsisi vain voittaa ko. matkustuspäivän bussiarvonta. Koska en ole koskaan voittanut lotossakaan 20 € enempää, en voittanut bussimatkaakaan. Otin sitten menopaluun KLX-junaan. KLX on express-juna joka liikkuu parhaimmillaan sellaista 300 km:n tuntivauhtia. Ihan kivahan tässä on matkustaa, mutta kukkuloiden ja nyppylöiden takia junat sukeltavat tuon tuostakin tunneliin. Se taas aiheuttaa korvissa kivaa painetta. Etuihin voi laskea, että 328km:n matkaan kuluu aikaa vain 2h40min.

Lähdin vähän soitellen sotaan-asenteella viikonloppumatkalleni. Minulla ei ollut Busanin karttaa ja hotellistakin vain nimi ja alue missä se sijaitsee. Jotenkin kymmenen miljoonan asukkaan Soul on heilauttanut suhteellisuuden tajuani ja kuvittelin, että 3,6 miljoonan ihmisen Busan on pikkukylä. Tässä pikkukylässä sijaitsee mm. maailman viidenneksi suurin satama. Mutta enhän minä sinne ollut menossakaan. Olin menossa rannalle Haeundaeen.

Alku oli lupaava. Metrossa on vain neljä linjaa ja 40 minuutin matkan jälkeen pullahdin Haeundaen asemalta kadulle. Alue on suosittu rantakohde ja siksi aivan täynnä hotelleja. Minun tehtäväni oli lauantaina mennä katsomaan esitystä rannalle. Mutta, mutta.

Löysin hotellini tunnin tuskaisen, hikoilun, kiroilun ja nälän siivittämän etsinnän jälkeen. Jos joskus tarvitsette hyvää autokorjaamoa Busanista niin voin suositella montaa paikkaa. Ne on siinä ihan rannan tuntumassa, heti hotellialueen jälkeen. Hotelliin päästyäni olin jo kironnut koko Busanin ja päättänyt, että paikka on kamala enkä koskaan enää sinne suostu tulemaan. Mieliala parantui kummasti, kun sain avaimet käteeni ja huomasin, että huoneeni numero on 1706. Hissiin ja sormi nappulalle. Ylin kerros, ylin kerros! Minä sain kattohuoneiston 17 kerroksesta. Tennareiden tilalle vaeltimet ja ulos.

Ymmärrän kyllä ihmisiä joiden mielestä meri ja ranta on jotenkin rentouttavaa maisemaa. Kyllähän minunkin silmä lepää pohjanmaan viljapelloilla. Mutta äkkiäkös se hiekkamäärä on nähty. Varsinkin, kun kaukana siintää ihan varmasti rappuset. Ja rappusethan ne siellä oli. Paljon rappusia. Kokonainen metsään rakennettu rappusreitti. Pyysin anteeksi Busanilta aiempaa kiukutteluani.

Levollisin mielin palasin metsäretkeltäni ja päätin vierailla rannalla olevassa turistitoimistossa. Vähän täällä on vielä hiottavaa tämän turismin kanssa. Päätin ostaa ”Terveisiä Busanista” -kortteja, mutta toimistossa ei ollut myynnissä sellaisia. Ei kortteja lainkaan. Aha. Muutenkin maisemakorttien ostaminen on vaikeaa. Tosin en ole niitä kovasti ajatellutkaan ennen perjantaita. Päätin kuitenkin työllistää hymyilevää miesvirkailijaa ja kysyin, että missäköhän täällä rannalla minun pitäisi huomenna olla kello kaksi. Asiakaspalvelija otti työnsä vakavasti ja tarkisti asian tietokoneelta. Ei rouva, teidän pitää mennä yliopistolle. Onko se kaukana? Tässä on metrokartta, sinne kestää vajaan tunnin, kaksi vaihtoa. Kiitos avusta. Hieman minua ihmetytti, koska minut oli majoitettu rannalle juuri sen takia, että lauantain esitys olisi siellä ja saisin aikaa ihailla tätä auringonpalvojien paratiisia. Kehtaankohan muuten sanoa huomenna töissä, että pakenin saman tien metsään?

Lauantaina, eli siis eilen päätin oudossa mielenhäiriössä luottaa saamaani neuvoon ja lähdin kohti yliopistoa. Vieläkään en ymmärrä miksi en soittanut kenellekään ja tarkistanut asiaa. Busan National Universityn metroasemalla olin taas ongelmissa. Missähän se yliopisto on? Seinällä roikkui kyllä kartta johon oli piirretty tärkeitä pytinkejä aseman läheisyydessä, mutta tekstit olivat vain koreaksi. Nyt seuraa jotain josta olen hiukkasen ylpeä. Päätin seurata mihin suurin osa nuorista suunnistaa. Eihän kenelläkään nuorella voi olla muuta tekemistä lauantaina kuin mennä yliopistolle? Ei olekaan. Ainakaan Koreassa. Tyttöporukan perässä löysin itseni yliopistolta ja haukankatseellani navigoin uhrikseni tytön ja pojan joiden päättelin puhuvan englantia. Toinen kerta puolen tunnin sisään, kun arvaukseni osui oikeaan. Onkohan lotto-onneni kääntymässä?

Annoin tytölle festarin flyerin ja sanoin, että tuonne haluan. Tyttö katsoi ja luki. Vieressä seisova poika ilmoitti ylpeänä, että tyttö puhui hyvää englantia, koska on ollut vuoden Kanadassa. Söpöä, ajattelin. Samassa arpaonni kääntyi ja tyttö ilmoitti, että sunnuntaina yliopistolla, lauantaina rannalla. Rannalla. Siellä missä minun hotelli on? Juu. Aivan kuten minua oli aiemmin matkaan lähtiessä evästetty. Ajattelin (kummipoikaani lainaten), että se turistivirkailija siellä rannalla saa niin potkut!

Tyttö oli aidosti pahoillaan aivan kuin se olisi ollut hänen syynsä. Ja sitten. Arvatkaapa mitä sitten tapahtui? Tyttö kaivoi kassiaan ja ojensi minulle suklaalla kuorrutetun myslipatukan. Muistatteko? Minä ja minun haluni tarjoilla suklaata valokuvanäyttelyssä ja majatalossa. Maailma on joskus hassu paikka. Hyvillä mielin ja suklaata mutustellen lähdin takaisin metroon ja rannalle. Saavuin perille, kun esitys päättyi.

Vähän sen jälkeen sain puhelun tuntemattomalta naiselta, joka kysyi illanviettosuunnitelmistani. Sanottakoon nyt, että puhelu ei tullut ihan yllätyksenä vaan osasin sitä odottaa. Sovimme aikatauluista, sain toimintaohjeet ja niin lähdin kohti elämäni ensimmäistä Milongaa. Joskushan ihmisen täytyy ensimmäinen tangotunti ottaa ja sen jälkeen pyörähtää parketilla. Minun vuoroni oli nyt.

Seuraavat tapahtumat kuulostavat kuin suoraan jostain ennalta arvattavasta agenttielokuvasta tai matkaoppaan ”älä koskaan tee näin”-osiolta. Tasan kello kuusi hyppäsin hotellin edessä taksiin ja soitin saamaani numeroon. Ojensin luurin kuskille ja hänelle kerrottiin osoite. Taksi pysähtyi ja minä hyppäsin ulos. Jäin odottamaan kadulle, koska niin oli käsketty. Odotin, että tämä tuntematon tanssijanainen tulisi paikalle.

Muutaman minuutin päästä minua lähestyikin mies joka ei tietenkään puhunut englantia. Olin tunnistavinani hänen puheestaan sanan Finland. Nyökkäilin ja hymyilin. Mies viittoili seuraamaan. Suojatiellä risteyksessä oli pysäköitynä auto. Mies hyppäsi rattiin ja minä siihen viereiselle penkille. Mies kiihdytti niin kuin täällä tapana on. Auton navigaattori sanoi välillä ”drive carefully”.

Yksi asia on hassu. 98% autoista on valkoisia, harmaita tai mustia. Olen nähnyt vain muutaman punaisen auton. Nyt istuin valkoisessa autossa. Edellisen kerran istuin harmaassa autossa. Silloin kuskina oli teatterinjohtaja joka oli lyhyempi, laihempi ja korealainen versio Matti Pellonpäästä. Siinä ajaessaan mies selitti, että hänellä on kestänyt saada ajokortti 20 vuotta ja seitsemän ajokoetta. Minä takapenkillä rystyset valkoisena, että kiva ja onneksi olkoon.

Takaisin valkoiseen autoon. Siinä pimenevässä illassa vieraassa kaupungissa, tuntemattoman miehen kyydissä mieleeni tuli, että olisiko joskus järjen käyttö sallittua? Toisaalta olen pärjännyt aina vaistoni varassa tällaisissa tilanteissa ja niin pärjäsin nytkin. Kymmenen minuutin ajomatkan jälkeen saavuimme perille ja vastassa oli äänestään tuttu nainen. Kuskini oli hänen aviomies. Se siitä kidnappausdraamasta.

Busanissa on kuulemma kaksi paikkaa joissa järjestetään Milonga-iltoja. Onneksi tämä lauantairyhmä oli tammikuussa aloittaneita, joten pysyin ihan hyvin askelissa mukana. Tosin minulle sanottiin, että yritän viedä koko ajan. Miten niin, nyt en ymmärrä. Minäkö?

Puolentoista tunnin jälkeen siirryimme alakerran salsa-klubille ja jouduin tosipaikan eteen. Kyllä sitä kuulkaa ihminen vaikka tanssii tangoa tennareissa jos tiukka paikka sattuu kohdalle! Kokeiltu on. Tänään vähän kyllä pohkeet kiukuttelevat. Join myös olutta. Minä, joka vihaan olutta. Yritin ostaa lasin punaviiniä. Sanoin ”red wine”. Tarjoilija kuuli ”Budweiser”. Hörppäsin urheasti pullon suusta ainakin kaksi kertaa ja tangosin kolme kertaa.

Tänä aamuna minulla oli ennen virallisen ohjelman alkua vapaata ja listasin kolme vaihtoehtoa:

1)     Kävely temppelille
2)     Kolmen tunnin laivaristeily Busanin edustalla
3)     Shinsegae

Valitsin numeron kolme. Se on maailman suurin tavaratalo. Neljätoista kerrosta, ylimmässä mahdollisuus lyödä viheriöllä mailalla palloon, yhdeksännessä kerroksessa puutarha, kahdeksannessa leffateatteri ja luistinrata. Helsingin Stokkan ruokaosoasto on kioski verrattuna Shinsegaen ruokakerrokseen. Tällaisissa paikoissa on se hyvä puoli, että jos päättää ostaa jotain, tarjonta on niin valtava, että paikalta poistuu tyhjin käsin. Niin nytkin.

Uskaltauduin Tiffany & Co:n liikkeeseen. Se oli elämäni ensimmäinen kerta. Historiani tuntevat tietävät miksi Tiffany kuuluu käytävien kauppojen listalle. Ensikerralla en poistu sieltä tyhjin käsin. Jookos?

Tulin juuri huoneeseeni. Kotiin. Tämä on minun Korean koti. Ja tuossa on minun sänkyni. Olipas kiva tulla takaisin. Näin sitä ihminen kotiutuu. Kello on vähän yli kaksi. Joku on suihkussa. Joudun odottamaan vuoroani.

Huomenna tai siis tänään on matkani 45. päivä. Puolimatka. Perjantaina saan seurakseni maailman parhaan matkakumppanin. Saa nähdä kuinka paljon viikoittainen raportti lyhenee, kun vieressä istuu suurin syy näille kirjoituksille. Lupaan kuitenkin jatkaa listaa, mutta älkää loukkaantuko jos jutut jää lyhyeksi. On niin vähän aikaa ja niin paljon näytettävää.

Heippa!

p.s. Kuvat tulevat huomenna. Nyt on nukuttava.

 

Kiire leipomaan?

31. Askelpituus
32. Vuosiloma
33. Kungfutselaisuus
34. Uuni
35. Ruokakulttuuri
36. Koira
37. Taksi

Viikko humahti niin kuin niillä tapana on. Tuntuu, että en tehnyt mitään, mutta tarkistussilmäys kalenteriin kertoi, että näin neljä tanssiesitystä ja yhden mielenkiintoisen ja koskettavan (sitten kun minulle selvisi mistä esityksessä puhuttiin) ”dokumentaarisen” esityksen. Olin myös keikalla. Suosittelen tutustumaan Uhuhboo Project Band -nimiseen kokoonpanoon jos kiinnostaa musiikki jossa on ripaus rokkia, punkkia, perinteistä korealaista musiikkia, runoutta ja vaikka mitä. Nimittävät yhtyettä avantgarde-bändiksi. Poppoo tekee kuulemma kaikkiin mielenkiintoisiin uusiin korealaisiin elokuviinkin musiikin.

Perjantaina vierailin Suomen suurlähetystössä äänestämässä. Se oli reissun toinen kerta, kun menin hissillä. Nyt ihan 18. kerrokseen saakka. Siellä meitä sitten istui pienessä huoneessa viisi suomalaista odottamassa äänestysvuoroaan. Tervehdimme kevyesti nyökäten, mutta muuten istuttiin tuppisuina. Totta kai. Se oli ihanan kotoista. Jotenkin kuvaan sopi hyvin myös se, että pöydällä oli nippu esitteitä Aki Kaurismäen elokuvien huhtikuisesta retrospektiivistä Soulissa ja Busanissa (joskus myös Pusan). Paljonkohan on minun provikkani lipunmyyntituloista? Sen verran paljon olen asiaa kyllä mainostanut ja esitteitä jakanut.

Sataa. Torstainakin satoi ja silloin uutisoitiin, että Jeju-saaren mittauksissa on löydetty japanilaista radioaktiivisuutta sadevedestä. Vaarallisuus oli sitä luokkaa, että jos sadevettä olisi juonut vuoden 2l/päivä ei se siltikään olisi ollut terveydelle vaarallista. Jotkut koulut kuitenkin päättivät pitää ovet suljettuina. Minulle sade aiheutti ihan toisenlaisia ongelmia.

En ole mikään taitava sateenvarjon käsittelijä. Kotipuolessa olen kunnostautunut niiden hukkaamisella, mutta täällä onnistuin jälleen tuntemaan itseni verrattoman hölmöksi. En ymmärrä kuinka miljoonat sateenvarjot mahtuvat kadulle? Minä ja sateenvarjo nimittäin ei oikein mahduttu ja sain aika paljon ei-niin-ystävällisiä katseita tökkiessäni muiden varjoja ja valuttaessani liikennevaloissa omasta varjostani vedet vieressä seisovan kengille. Saattaa kyllä olla, että lainavarjossani oli joku valmistusvirhe ja se käyttäytyi siksi niin ylimielisesti. Taidan käydä kostoksi hukkaamassa sen jonnekin.

Ihmispaljoudessa tönimistä ja törmäilyä ei täällä oikein katsota hyvällä. Se on ihan ymmärrettävää. Hermohan siinä menisi jos koko ajan joku miljoonista ihmisistä olisi tuuppimassa. Poikkeuksen tekee vain metrovaunusta poistuminen. Silloin on pakko töniä muita edestä pois. Jostain kumman syystä metrossa juurrutaan lattiaan kiinni niille sijoilleen ja ei väistetä vaikka seistäisiin oven suussa. Ensimmäisinä päivinä minulle kävi kerran niin, että luulin edessä olevan jäävän samalla pysäkillä pois kuin minä ja jäin kiltisti hänen taakseen jonottamaan ja odottamaan ovien aukeamista. Hänpäs ei jäänytkään, mutta ei myöskään väistynyt. Siinä jonotellessani ja poistumisvuoroani odotellessa ovet sulkeutuivat ja metro jatkoi matkaa. Ja minä myös aavistuksen hölmistyneenä.

Olen yrittänyt opetella myös kävelemään hitaammin. Se on vaikeaa. Veikkaan, että se johtuu askelpituuden erosta. Siinä kun korealainen ottaa viisi askelta, otan minä yhden. Joskus turhaudun hitaasti kävelemiseen ja sukkuloin ihmisvilinässä. (Saankohan käyttää itsestäni nimeä Finnish flash?) Mutta vain yksin ollessani. Jos minulle sanoo, että nyt on hieman kiire niin laitan kiihdytysvaihteen päälle. Minusta sana ”kiire” kehottaa pääsemään kohteeseen mahdollisimman pienellä myöhästymismarginaalilla. Sitten olenkin jo nopeasti seuraavassa korttelissa kanssakävelijöiden jäädessä kauas taakse. Muutamasta kerrasta oppineena sanan ”kiire” kuullessani nostan  nopeuteni maksimissaan lähelle normaalia kävelynopeuttani.

Kiire on täällä muutenkin varsin ristiriitainen käsite. Ihmiset liikkuvat mielestäni hitaasti (paitsi autot ja moottoripyörät), mutta töitä tehdään ihan hullua vauhtia. Välillä tuntuu, että tärkeintä on tulos ja nopeat päätökset. Vaihtoehtoja ei punnita eikä kauas kannata katsoa. Työpäivät ovat pitkiä. Minun työaikani on sama kuin muidenkin eli 9-18, mutta minä olen ainoa joka lähtee ennen puolta seitsemää. Muilla aloilla on kuulemma ihan normaalia, että työpäivät ovat 12-14 tuntia. Kymmenisen vuotta sitten työviikko oli vielä kuusipäiväinen.

Korealaisen työntekijän vuosiloma on aika ankea: kaksi viikkoa. Koko vuonna! Olen aina pitänyt suomalaisia edes jotenkin ahkerana kansana, mutta kertoessani meidän lomajärjestelyistä niin tuntuu, että emme muuta olekaan kuin lomalla (ei siksi, että se olisi minusta huono juttu).

Tällä viikolla olen puhunut aika monen kanssa tästä aasialaisesta ja korealaisesta työteliäisyydestä. Lähes kaikki sanovat, että jonkinlainen muutos on pakko tapahtua lähivuosina /-vuosikymmeninä. Tällaista vauhtia ei vaan jaksa. Vähäiset lomapäivät käytetään nukkumiseen ja ryyppäämiseen. Ihmiset eristäytyvät ja erakoituvat, kun ei jää aikaa ihmissuhteille. Se taas synnyttää kaikenlaisia kyseenalaisia ilmiöitä. Kilpailu on kovaa. Joku on aina valmis tekemään vähän enemmän.

Etelä-Korea on rakennettu lähes kehitysmaasta tähän kukoistukseen kahdessa vuosikymmenessä. Yksi syy kehitykselle ja työnteolle on kuulemma kungfutselaisuus. Korea on maailman kungfutselaisin maa. Mitenkähän sekin on mitattu? Niin tai näin, niin tämä aate oli vallalla Joseon dynastian aikana ja elää geeniperimässä edelleen. Moraali, sosiaalinen harmonia, etiketti jne. näkyy ehkä kaikkein selvimmin työteliäisyytenä ja kuinka oma asema määräytyy suhteessa muihin ihmisiin. Pomo on pomo. Professorin sana on laki. Oppilaat eivät kyseenalaista. Se taas heijastuu esim. näyttämölle. Tanssijat ovat taitavia, mutta ilmaisu ei aina näytä tulevan ihan sieltä sydämestä saakka. Ja miksi tulisikaan, kun he toistavat vain sen mikä heidän on käsketty tehdä. Vanhempia ihmisiä kunnioitetaan. Jo vuodenkin ikäero määrää nokkimisjärjestyksen. Joskus tätä kaikkea on vaikea ymmärtää. Kuinka niin en voi juoruta pomon kanssa? Teenhän minä niin kotipuolessakin. Ja myös täällä iltaisin, kun muut työntekijät eivät ole paikalla.

Muutoksen tuulia on kuitenkin näkyvissä. Korea on pitkään ollut homogeenisimpiä maita, mutta nyt liikkuvuus on valtavaa ja ihmisiä tulee, menee ja rakastuu ja tekee lapsia. Lisäksi yliopistoissa on paljon ulkomaalaisia vierailijoita ja korealaiset opiskelevat Euroopassa ja Amerikassa ja tuovat tuliaisena uusia tapoja.

Ikäpolvi joka muistaa kurjuuden haluaa tarjota lapsilleen vai parasta. Se näkyy myös. Kaiken pitää olla uutta. Kuulin ranskalaisesta pariskunnasta joka perusti tänne kahvilan ja sisustivat sen sellaiseen ihastuttavaan ranskalaiseen tyyliin. Kahvila meni nurin kolmessa kuukaudessa. Kukaan ei käynyt siellä, koska se näytti niin vanhalta! Mikä oli eilen muotia on tänään jo ohi. Pari vuotta sitten kaikki kuulemma joivat viiniä ja söivät juustoja. Ei enää. Tätä on vaikea ymmärtää. Luopua nyt viinistä ja juustoista. Toivoin kovasti, että siideri olisi nyt kova juttu. Mutta ei ole.

Uusin juttu on uunit. Siis se kotelo siinä hellan levyjen alapuolella. Se josta joskus tulee hurmaava tuoksu, kun joku on laittanut sinne pullataikinaa paistumaan. Korealaiseen ruokaan ei uuniruuat ole pahemmin kuuluneet ja siksi sellaisia ei keittiöissä ole. Uuni on monin paikoin edelleen lisävaruste, mutta kaupasta saa jo helloja joissa uuni on kuulemma mukana. Wau. Ja mitä näihin uuneihin sitten täällä laitetaan? Leivonnaisia. Kakut ovat pop. Hieman on vielä harjoittelemista esimerkiksi juustokakkujen kanssa. Olen maistanut sellaista kaksi kertaa ja molemmissa on ollut jännän kiinteä koostumus. Ei ole haarukka meinannut upota. Suklaakakku oli sitä vastoin oikein mehukas.

Korealaiset ovat todella ylpeitä ruokakulttuuristaan. Ja mikseivät olisi. Korealainen ruoka on hyvää. Syöminen on sosiaalinen tilanne ja erilaisia kuppeja on pöytä pullollaan. En ole koskaan ollut mikään aasialaisen ruuan suuri fanittaja vaan olen aina ollut kallellaan (ja olen edelleen) välimerellisiin herkkuihin. Mutta näiden päivien aikana en ole vielä kaivannut muuta kuin ruisleipää. Mutta sehän ei olekaan välimerellinen herkku. En lähde tässä analysoimaan erikseen syömisiäni, koska se nyt vaan on aika mahdotonta muistaa, että minkä nimistä ruokaa olen syönyt. Niitä on niin paljon. Tietyt perusruuat muistan nimeltä ja hätätapauksessa osaan niitä ravintolassa tilata. Tiedän myös, että katukojuista saa hyvää ruokaa. Onneksi minulle on kerrottu ja näytetty tästä minun lähellä olevalta kadulta myyjät joilta saa parhaat annokset. Ei mene aikaa hukkaan kokeillessa ja etsiessä.  Lisäksi tiedän aika monista ruuista tarinoita siitä miksi se on niin tärkeä herkku ja mihin vuodenaikaan sitä yleensä syödään.

Sen voin kertoa, että ruoan perustana on riisi, nuudelit, liha, kala sekä kimchi. Ruoka voi olla tulista tai sitten ei. Muutaman kerran on nenä niiskunut ja huulet ollut liekeissä, mutta urhoollisesti olen kuppini tyhjentänyt. Toisella kerralla taas ravintolassa minulle tuotiin oma annos. Ei niin tulinen. Tarjoilija päätti nimittäin itse, että haluan varmaankin ruokani täysin ilman mausteita, koska minulla on vaaleat hiukset. Päädyimme sitten sekoittamaan minun ruokani muiden ruokien kanssa. Salaa tarjoilijalta.

Olen huomannut pitäväni kimchistä ja se on kai vähän sairas piirre. Sitä tulee aina pöytään eri muodoissa. Kimchi on maustettua kiinankaalia. Yleisimmin siinä on chiliä, valkosipulia ja inkivääriä ja se valmistetaan maitohappokäymisellä. Kieltämättä siinä on sellainen veikeä haju jonka aistii varsinkin täydessä metrossa. Ja sitten ihan tiedoksi, että se japanilainen kimchi ei ole kuulemma oikeaa, kun se valmistetaan väärin ja sitä ei saa myydä nykyään kimchinä. Tämä minulle on kerrottu useasti.

Hassu piirre syömisessä on se, että kun kupit ovat tyhjät niin ravintolaan ei jäädä istumaan ja juoruamaan samalla tavalla kuin meillä on useasti tapana. Täällä sujahdetaan huomaamattomasti takkeihin ja lähdetään pois. Siinä vaiheessa, kun muut ovat jo kadulla, minulla on vielä juttu kesken. Sitten yritän olla nopea ja saada puutuneita jalkojani suoraksi, tunkea takkia päälleni tai pungeta sulavasti itseni toisissaan kiinni olevien tuolien välistä. Joitain asioita ei vaan opi vaikka kuinka harjoittelee. Olen hidas hämäläinen haaveilija.

Yksi asia on pakko ruuasta kirjoittaessa mainita. Se on koirat. Tämä maa kuuluu niihin jossa koiraa syödään, mutta se ei tarkoita sitä, että sitä olisi tarjolla joka paikassa. Olen puhunut kavereideni kanssa vaikka mistä, mutta tämä on asia josta en ole jostain syystä uskaltanut kysyä. En tiedä miksi. Olen myös hitusen närkästynyt, koska Robert listaa ravintoloita joista kuulemma saa mureaa Mustia. Olen kyllä yrittänyt miettiä asiaa myös niin, että mikä sitten tekee siasta tai lampaasta sellaisen, että sitä voi syödä, mutta ei koiraa? En siltikään aio rynnätä koiraravintolaan. Olen joutunut joustamaan muutenkin lihansyöntikriteereissäni jo ihan tarpeeksi. Tässä menee minun rajani.

Koiransyönti on Robertin mukaan vähenemässä, kun niistä on tullut lemmikkejä. Katukuvassa koira on kyllä edelleen harvinaisuus. Jos niitä näkyy niin ne ovat sellaisia pieniä ja omituisen näköisiä. Suuremmat koirat ovat kultaisia noutajia. Siksiköhän, että sellainen suloinen lussunaama ei houkuttele kokeilemaan uusimpia koirareseptejä? Tosin ne on aina ollut poikkeuksetta ylipainoisia…

Resepteistä puheen ollen. Aasialainen lääketiede: yrttejä, neuloja ja kokonaisvaltaista hoitoa. Hoidetaan koko ihmistä ei vain vaivaa. Siitähän me haaveillaan. Älkää kysykö miten tiedän, että tässä kaupungissa on käynnissä jotkut kansainväliset lääkäripäivät. Jotenkin sellainen nyt vain osui silmiini ja sitä kautta sitten taas tieto, että korealaiset syövät antibiootteja eniten maailmassa. Minut tämä tieto ainakin yllätti. Vähiten antibiootteja syövät hollantilaiset. Onkohan tällä joku yhteys kilpailuyhteiskuntaan? Pilleri huulessa on nopeampi parantaja kuin tunti neulatyynynä. Ettei vaan joudu olemaan pois töistä. Onko hollantilaiset sitten terveempiä kuin muut vai koviksia jotka vähät välittää keuhkoputkentulehduksesta?

Vielä vähän töistä. Nyt on sitten Robert juniorikin luovutettu juhlallisin menoin uusille omistajilleen. Työllistymistilaisuudessa juniorin sivujen väleihin tuli jo monenlaista merkkiä ja merkintää. Jotenkin Robert senior jäi siinä hetkeksi vähemmälle huomiolle ja se joutui kahvionnettomuuteen. Ei mitään vakavaa, palovammoja tms. Mitä nyt muutama alalaidastaan kahvissa uitettu sivu jotka liimaantuivat kuivuessaan toisiinsa kiinni. Toisaalta se tuo Robertiin nyt ihan uudenlaista uskottavuutta. Se viestii, että ollaan tässä vähän tehty ja paljon nähty.

Hyvä tapa nähdä tätä kaupunkia on hypätä taksiin. Taksilla matkustaminen on todella edullista meidän hintoihin verrattuna. Taksimatkailusta on pyritty tekemään ulkomaalaisille vaivatonta. Monissa takseissa on puhelin johon voi kertoa seitsemällä eri kielellä määränpään (ei suomeksi). Sitten luuri ojennetaan kuskille ja hän saa tiedon osoitteesta koreaksi. Tämä palvelu perustettiin, kun Korea ja Japani isännöivät jalkapallon MM-kisoja 2000-luvun alussa. Minusta se kuulostaa hieman kömpelöltä tavalta. Minun tapani on parempi. Ojennan kuskille käyntikortin, jossa lukee koreaksi osoite johon haluan. Sitten kuski lukee korttia ja mumisee. Sitten hän näpyttelee osoitteen navigaattoriin ja mumisee. Useimmiten navi ei tunnista osoitetta (täällä tämä osoitejärjestelmä on hieman outo). Se saa kuskin taas mumisemaan ja sanomaan jotain ääneen. Siihen minä sitten englanniksi, että en ymmärrä. Nokkela taksikuski ottaa kännykän ja soittaa käyntikortissa olevaan puhelinnumeroon ja saa ajo-ohjeet ja minä pääsen perille. Kätevää.

Koska liikenne on ruuhkaista ja matelee niin taksimatkan aikana voi ihan rauhassa katsella maisemia. Jos on kiire, niin taksi on ehkä huonoin vaihtoehto. Jos haluaa aiheuttaa  hetkellisen liikennetukoksen, niin taksi on siihen mitä mainioin ja vielä hyvin yleisestikin käytössä oleva tapa. Taksiin voi hypätä vaikka keskellä risteystä, jos sellainen vapaana sattuu kohti lipumaan. Taksista voi myös jäädä halutessaan pois keskellä risteystä. Olen huomannut, että se on varsin suosittua. Siinä sitten muu liikenne seisoo, kun maksat rauhassa matkasi ja kampeat autosta ylös. Älä välitä takaa kuuluvasta tööttäilystä. Siellä muut autot vain osoittavat mieltään. Mutta muuten jos kuulee tööttäilyä takaa niin kannattaa hypätä mahdollisimman reunaan. Tööttäys nimittäin tarkoittaa, että täältä tullaan ja minulla ei ole aikomustakaan hidastaa. Muutama läheltä piti tilanne ja jotenkin sitä oppii ja sisäistää tapoja ihan eri tavalla.

Tämä olisi nyt tässä. Ensi viikolla onkin sitten aika vaihtaa maisemaa ja matkustaa viikonlopuksi itärannikolle Busaniin. Sielläkin tanssitaan festivaaleilla. Pääsen kokeilemaan pitkän matkan bussia ja takaisin tullessa 300km/h kiitävää luotijunaa. Jännittävää.

Heippa.

 

Joulupukin naapuri vankilassa

24. YOO Kwan-su
25. Kahvilakulttuuri
26. Pohjois-Korea
27. Dongdaemun
28. Korealainen buddhalaisuus
29. Ystävällisyys
30. Heterotopia

Neljäs viikko. 1/3 takana, 2/3 edessä. Kevät saapui vihdoin. Lämpötila on keikkunut päivisin +10 – +17 asteen välillä ja aurinko on paistanut. Voisinpa sanoa, että kirkkaalta taivaalta. Mutta en voi. Auringon edessä on aina hienoinen sumukertymä ja eilen ja tänään on taas saanut nauttia keltaisesta hiekasta. Hiekkatuuli saa silmäni valumaan ja voin vain toivoa, että kyyneleiset silmäni näyttävät sopivan kohtalokkailta.

Tällä viikolla olen vieraillut mielenkiintoisissa paikoissa. Kuten joka kaupungissa, myös Soulista löytyy niitä ei nyt niin kovin miellyttäviä alueita. Täällä on käynnissä Festival Bom ja yksi esityksistä oli Seoul Arts Space Mullaessa. Kulttuuritalo on suhteellisen uusi ja se on rakennettu elävöittämään Yeongdeungpo-gun aluetta. Ihan tässä ei ole vielä onnistuttu vaan metroaseman lähiseutu oli varsin kehnossa kunnossa ja kadulla liikuskeli paikallisia menninkäisiä. Heikompaa olisi jo saattanut hieman hirvittää.

Toinen uusi aluevaltaukseni oli Seodaemun-gu. Päätin torstaina, että nyt on varmaan sopiva päivä vierailla Seodaemunin vankilamuseossa (Seodaemun Prison History Hall). En ole tällaisten paikkojen suuri ystävä, koska niissä minuun iskee aina suuri voimattomuuden tunne. Miksi tällaisia kauheuksia on tapahtunut ja tapahtuu edelleen? Toisaalta menneisyyden tapahtumat ovat osa sitä mitä tämäkin kaupunki ja kansa on tänä päivänä. Siis museoon.

Laskelmoin, että torstaina paikalla ei olisi ketään. Väärin. Soulissa paikalla on aina joku muukin. Tällä kertaa viisi bussillista alakoululaisia ja vajaan kymmenen hengen jenkkisotilasporukka. Varsin sekalainen seurakunta siis.

Seodaemun perustettiin vuonna 1908 ja se on toiminut lähinnä korealaisten itsenäisyysaktivistien ja toisinajattelijoiden (japanilaisten mielestä) kidutuspaikkana. Yksi tunnetuimpia vankilassa kuollut on kenties nuori nainen nimeltä YOO Kwan-su (1902-1920). Kwan-su opiskeli soulilaisen yliopiston Ewha Womans Universityn lukiossa ja pääsi todistamaan vuonna 1919 maaliskuun 1. päivän itsenäisyysjulistusta (the March 1st Movement). Tuona päivänä 33 korealaista nationalistia luki Insadongilaisessa ravintolassa itsenäisyysjulistuksen ja samana päivänä ympäri Koreaa luettiin toreilla ja turuilla julistuksen kopioita. Japanilaisethan eivät tätä hyvällä katsoneet vaan varmuuden vuoksi tappoivat ja vangitsivat tuhansia ihmisiä. Yoo Kwan-su lähti kotiseuduilleen, koska japanilaiset sulkivat myös Ewha Womans Universityn.

Kotona hän organisoi eräänlaisen itsenäistymisdemonstraation. Tasan kello 9.00 torille saapuneet 2000 kansalaista alkoivat huutamaan ”Kauan eläköön Korean itsenäisyys”. Ja voitte vain kuvitella kuinka ilahtuneita japanilaiset poliisit tästä olivat. Tuona samaisena päivänä Kwan-sun vanhemmat kuolivat poliisien luoteihin ja Kwan-su lähetettiin kidutettavaksi Seodaemunin vankilaan, jossa hän kuoli kidutuksen uhrina 1.5 vuotta myöhemmin, vain 18-vuotiaana. Tarina kertoo, että hänen viimeiset sanat olivat ”Japani kaatuu”. Nykyään 1. maaliskuuta on täällä virallinen pyhäpäivä ja päivää pidetään alkusoittona itsenäistymiselle.

Vankilaa kiertäessäni törmäsin jenkkisotilaisiin ja viimeaikojen valokuvat amerikkalaisista sotilaista ja afganistanilaisista vangeista olivat aika voimakkaana mielessä, kun seurasin tämän ryhmän metelöintiä. Heistä oli varsin hauskaa ottaa toisistaan kuvia makaamassa mm. eristyssellissä. Toivoin tosiaan, että minun ei tarvitsisi joutua juttusille, sillä olin lievästi sanottuna ärsyyntynyt. Mutta yksinäinen nainen joutuu aina mieslauman kohteeksi.

Amerikkalainen:”Hey you, where are you from?”

Minä:”From Finland.”

Hän:” Where is that?”

Minä:”Next to Italy”.

Hän:”Ok.”

Sitten lähdin pois.

Toisessa rakennuksessa törmäsin koululuokkaan ja hekin olivat erittäin kiinnostuneita minusta. Jutustelin oppilaiden kanssa pitkät tovit. Yksi opettajista toimi tulkkina. Oppilaat olivat 9-vuotiaita. Heitä kiinnosti mm. tietää, että oliko minunkin kotikaupungissa tällainen museo. Sanoin, että ei ole. Kerroin heille hieman Suomen lähihistoriasta ja lapset näkivät yllättävän paljonkin samankaltaisuuksia tapahtumissa (kuten monet muutkin korealaiset). Kerroin heille myös, että joulupukki asuu Suomessa. Olen varma, että tällä hetkellä jossakin päin Soulia kerrotaan tarinaa suomalaisesta naisesta, joka asuu melkein joulupukin naapurissa. Se olen sitten minä!

Koulupojat myös kysyivät, että joko olin käynyt kellarissa. Se olisi kuulemma todella pelottava paikka ja luokan tytöt olivat juosseet sieltä kiljuen pois. Kellariin siis. Voi ahdistus. Paikka oli aikoinaan kidutuskammio ja siellä oli esillä erilaisia kidutusvälineitä ja selleissä vahanukkeja, jotka demonstroivat tapahtumia. Voi luoja. Lähdin kellarista varmaan alle kolmen minuutin. Ihmettelenpä vain, että vietäisiinkö suomalaisia koululaisia tuollaiseen paikkaan?

Vankilakierroksen jälkeen istuskelin muurin toisella puolella eläkeläisten kanssa ja yritin unohtaa menneisyyden kauhut. Hörpin mehua ja ihailin kukkivia unikkoja. Katselin karttaa ja päätin lähteä kävelemään kohti Cheonggyecheonin virtaa tai mikä puro se nyt onkaan (Cheonggyecheon stream). Arvelin, että 30 minuuttia riittää kävelyyn. Suunnittelin matkalla pysähtyväni kahvilla.

Soul on täynnä kahviloita. Kahvilakulttuuri rantautui tänne kuulemma viitisen vuotta sitten. Minunkin kotikulmillani on varmasti lähemmäs 100 kahvilaa. On isoja kansainvälisiä ketjuja ja pieniä yksityisiä kuppiloita. Kahviloita on vieri vieressä ja päällekkäin. Kallein latte minkä olen ostanut maksoi noin neljä euroa.

Mutta Seodaemun-gun alue onkin aika eläkeläisvoittoista. Ei ollut kahvilan kahvilaa. Mummuvaatekauppoja olisi kyllä ollut tarjolla. Siinä karttaa pyöritellessäni meinasin keilata yhden mummon kumoon. Olin niin aidosti pahoillani ja hätääntynyt, että tilanne päättyi siihen, että tämä hädin tuskin 150-senttinen ja lähemmäs 90-vuotias mummo taputteli minua rauhoittavasti käsivarrelle. Siinä taas nyökyteltiin ja hymyiltiin.

Ja sitten tähän kartanlukuun. Paperilla Soul näyttää niin järkevältä ja helppotajuiselta. Mutta katutasosta katsottuna mikään tie ei ole siinä missä sen pitäisi tai sitten teitä on ihan liian monta kartan piirustuksiin nähden. Yleensä suunnistan niin, että katson kartasta kohteeni lähimmän metroaseman ja sitten seurailen autoille tarkoitettuja tienviittoja. Se taas saattaa johtaa mielenkiintoisiin tilanteisiin. Nytkin minun olisi pitänyt kyltin mukaan syöksyä tunneliin jossa oli käveleminen ehdottomasti kielletty. Päätin sitten mennä vähän tuosta tonne ja noin. Ja ei kun takaisin ja uusi yritys. Tunnin yrittämisen ja erehtymisen jälkeen saavuin Cheonggyecheonin varrelle.

Tälläkin paikalla on varsin mielenkiintoinen menneisyys. Virta liruttelee 5.8km:n matkan lännestä itään aikalailla keskellä kaupunkia. Joseon dynastian aikoihin eli kauan sitten (1392-1910) naiset pesivät virran varrella pyykkiä ja lapset leikkivät. 1900-luvun alusta aina puoleen väliin alueelle kerääntyi huonompiosaisia ja alue oli aikamoinen slummi. Kaupungin johto sai loistoidean alueen maineen parantamiseksi ja valoivat virran päälle sementtikakun. 70-luvulla virran päällä sitten kulki massiivinen valtatie. Onneksi parikymmentä vuotta myöhemmin aktiiviset kaupunkilaiset olivat sitä mieltä, että asialle täytyy tehdä jotain ja alueen loistokas menneisyys (tarkennuksena, että ennen slummeja siis) tulisi palauttaa. Ja ta-daa! Lokakuussa 2005 työ oli valmis. Virta kulkee taas suhteellisen vapaana ja paikka on varsin suosittu ja etenkin iltaisin varmasti romanttinen. Täytyypä poiketa parin viikon päästä uudelleen iltasella, romanttiselle kävelylle…

Kävelin Cheonggyecheonia (tai Cheong Gye Cheon) pitkin jotakuinkin kolme kilometriä. Aurinko paistoi ja autojen äänet eivät alas kuuluneet. Vesi liplatteli ja linnut lauloivat. Poissa oli vankilamuseon ahdistus. Ja sitten. Yhden sillan alla oli näyttely. Ja minä menin katsomaan, että mitä. Eteen pläjähti tuskainen todellisuus maasta joka on vain vajaat 50 kilometriä pohjoiseen.

Pohjois-Korea. Suttuiset, ilmeisen salaa kuvatut kuvat kertoivat karua todellisuutta aliravituista lapsista, kuolleista ihmisistä junanraiteilla ja vankileireistä. Mukana oli myös erittäin onnistuneita pilakuvia pohjoisen suuresta johtajasta, mutta myös todellisia ihmiskohtaloita kuvineen ja nimineen ja tarinoineen.

Joskus aikoinaan nämä kaksi maata ovat olleet yhtä. Nyt ne eivät voisi olla kauempana toisiaan. Pohjoinen on viimeisiä maailman kommunistisia linnakkeita ja etelä tekniikan ja hyvinvoinnin huippumaa. Näyttelyn mukaan etelän ja pohjoisen asukkaat eroavat nykyään jo myös fyysisesti: eteläkorealaisen miehen keskipituus on 174cm, kun pohjoisen vastaavasti lähes 20 cm vähemmän.

Pohjois-Koreasta puhuminen ei ole täällä mikään tabu. Monet sanovat, että nykypäivän nuoret suhtautuvat varsin kielteisesti ajatukseen yhtenäisestä Koreasta. Ja syykin on ihan ymmärrettävä: he ovat ensimmäinen sukupolvi joilla ei ole pohjoisessa ketään sukulaisia joita he tuntisivat. Heille Pohjois-Korea edustaa pelotetta ja epävarmuutta sekä miljoonia henkisesti ja fyysisesti alistettuja ihmisiä. Aika yleinen mielipide onkin, että  ainakaan nopea yhdistyminen ei ole ratkaisu, mutta jotain tarvitsisi kuitenkin tehdä. Koreassa on yleinen asevelvollisuus juurikin Pohjois-Korean takia. Kun olen kertonut meidän asepalvelusvaihtoehdoista niin se on herättänyt kummastusta. Minulta on kysytty, että pelkääkö Suomi edelleen Venäjää ja kuinka aseista kieltäytymisestä voi oikeasti joutua vankilaan. Nii-in. Sanoppa se.

Ai niin. Samaisena iltana lueskelin puhelimesta Hesaria ja siinä kerrottiin, että Etelä-Koreasta on lähdössä ensimmäinen avustuserä pohjoiseen talvella tapahtuneen ilmaiskun jälkeen. Kuvana oli juurikin tuosta samaisesta avustusjärjestön näyttelystä samana päivänä otettu kuva. Maailma on kyllä nykyään pieni ja nopeasti tavoitettavissa.

Soul on todellakin kaupunki jossa saman päivän aikana pääsee elämään tunneskaalan laidasta laitaan. Pohjois-Koreasta toivuttunani kiipesin rappuset ylös ja olin keskellä markkinahulinaa. Olin saapunut Dongdaemuniin. Robert on aikoinaan tehnyt hieman laskelmia ja kirjannut ne ylös: alueella on 26 ostoskeskusta, 30 000 erikoisliikettä ja 50 000 valmistajaa. Ja kaikki tämä kymmenen korttelin alueella. Ja se tavaramäärä. Sitä oli. Paljon. Kaikkialla. Kaduilla. Kojuissa. Kujilla. Dongadaemunissa voi shoppailla 24h/vrk ja se on kyllä sellainen paikka, että se vain täytyy kokea. Ja jos tämä ei riitä niin Soulista löytyy myös Namdaemun. Se on kuulemma samanlainen paikka.

Uskaltauduin yhteen perinteiseen markkinataloon. Hortoilin ihmispaljoudessa hetken aikaa. Tiedättehän, kun kaikkea on liikaa niin mihinkään ei oikein osaa keskittyä. Ne muutamat kilometreiltä tuntuvat käytävät jotka kävelin olivat täynnä kankaita, nappeja, nauhoja, lankoja, peittoja ja muuta ompelemiseen liittyvää. Oli kuoseja ja värejä niin paljon, että pakokauhu alkoi hiipiä. Nyt tiedän ainakin paikan mihin rakkaan siskoni voisi hukata muutamaksi kuukaudeksi… Ja hän olisi vielä ihan onnessaan siitä.

Pakokauhun lailla pakenin kangaspaljoutta Doota-nimiseen tavarataloon. Siellä on sentään vain kahdeksan kerrosta korealaisten suunnittelijoiden putiikkeja. Ja kangaspakat on pilkottu pienempiin tilkkuihin joita on sitten ommeltu yhteen ja näin saatu aikaiseksi mielenkiintoisia vaatteita. Olen asettanut itseni ostokieltoon ja se pitikin hyvin muutamaa paitaa lukuun ottamatta. Mielestäni nuoria nousevia suunnittelijoita pitää tukea.

Lauantaina tarkoitukseni oli ennen illan esityksiä löytää eräälle 9-vuotta täyttäneelle koulupojalle synttärilahja. Löysinkin itseni Bongeunsan temppelistä. Se on korealaisen buddhalaisuuden pääpaikka. (Olisin halunnut kirjoittaa pääkallonpaikka, mutta se olisi varmaan kuulostanut vähän hoopolta) Korealaisista 22.5% ilmoittautuu buddhalaiseksi ja se onkin heti kristinuskon jälkeen maan yleisin uskonto/aatesuuntaus. Koreaan buddhalaisuus rantautui 300-luvun loppupuolella ja Bongeunsanillakin on vaatimattomasti tuollaiset 1200 vuotta jo takana. Joseonin dynastian aikana buddhalaisuus oli suuressa vastatuulessa, koska silloin oli kungfutselaisuuden aika jyrätä ja munkkien ja temppeleiden määrää rajattiin. Temppelit käskettiin rakentaa vuorille ja Korean vuoret ovat edelleen pullollaan toiminnassa olevia temppeleitä. Ja japanilaiset sitten taas sekoittivat pakkaa antamalla munkeille naimaluvan. Nykypäivänä korealainen buddhalaisuus jakaantuu kolmeen haaraan: Jogye (selibaatissa elävät), Taegot (naimaluvalliset) ja Cheontaet.

No siellä minä sitten istuskelin päätemppelin rappusilla ja kuuntelin temppelistä kuuluvaa seremoniaa. Hauskan lisän rauhalliseen hetkeeni toivat viereisessä rakennuksessa touhuavat munkit. He valmistelivat selvästi tulevaa lootusfestivaalia (jonka haluan ehdottomasti nähdä). Kompura jyrähteli tasaisin väliajoin ja naulain nakutti nauloja. Sitten viereeni istahti kaksi nunnaa jotka tietenkin kävivät juttusille. Nyt yhteiseksi kieleksi löytyi saksa – minun hieman ontuva ja toisen nunnan lähes täydellisyyttä hipova. Mutta kuulumiset tuli vaihdettua ja lahjan osto unohtui.

Seuraavaksi piti nimittäin jo kiiruhtaa taideyliopistolle. Robert junior on löytänyt työpaikan! Lahjoitin sen aiemmassa postauksessani mainituille koreografeille. Koska olemme aikatauluiltamme muka niin kovin kiireisiä työläisiä/turisteja niin sovimme, että luovutan Robertin yliopiston vahtimestarille, josta se sitten maanantaina poimitaan työntekoon.

Yliopistolla tapasin ensimmäisen ei-auttavaisen korealaisen. Olen tottunut ja oppinut, että paikalliset ovat ystävällisiä ja joskus ihan liiankin auttavaisia. Jos seison metroasemalla tai kadulla minuutinkin liian pitkään, niin aina joku tulee kysymään, että voiko jotenkin auttaa. Mutta tämä yliopiston vahtimestaripa oli se poikkeus. Siellä hän jökötti lasikopissaan, kun hulmahdin ystävällinen hymy kasvoilla luukulle. Huikkasin jo tottuneesti ”Annyeong haseyo” eli ”terve”. Olen oppinut, että tuolla avauksella vain taivas on rajana. Se sulattaa paatuneimmankin korealaisen. Ja lausun sen kuulemma ihan oikeinkin.

Mutta ei. Ei tämän ukkelin edessä. Sain takaisin sen suomessakin aina silloin tällöin asiakaspalveluhenkilöillä yleisen silmien muljautuksen. No, en lannistunut, vaan yritin selittää mitä toivoin hänen tekevän. Vahtimestari otti paperikassista Robert JR:n, selaili sitä ja mulkoili minua. Sitten hän survaisi Robert JR:n  takaisin kassiin. Olen varma, että tuolla hetkellä suustani kuului tuskainen parkaisu.

En lannistunut vaan sisuunnuin. Etsin katseellani aulasta sopivan opiskelijauhrin. Ja yksi poika sitten tunnustikin hieman puhuvansa englantia. Esitin asiani: kyseessä oli kirja, jonka tulisi maanantaina noutamaan talossa vieraileva professori. Koreografi ja professori. Ihan sama asia. Taisin vielä lisätä, että ”very important professor”. Poika tulkkasi ja vahtimestari mulkoili. Ei, ei, ei. Tiukka ei. Hän ei ole mikään posti. Luovutin, mutta muistin ovella vielä katsoa vihaisesti ukkelia. Ja hän katsoi minua. Nyt kun muistelen tuota, niin taustalla alkaa soida Hyvät, pahat ja rumat –leffan tunnari. Kuuletteko?

Tänä aamuna minun piti lähteä parin kaverini kanssa aamumarkkinoille, mutta onneksi saimme eilen illalla tietää, että ne on suljettu sunnuntaisin. Ei siis tarvinnut herätä kello 05.00. Nukuin pitkään ja lähdin sitten taas virran varrelle, Euljiro 3(sam)-ga metroaseman liepeille.

Hienoista epäilyä tuntien olin menossa esitykseen nimeltä Heterotopia. En jaksa selittää sanan merkitystä, mutta jokainen voi klikata ja lukea sen Wikipediasta. Tiesin, että esitys olisi jollain tavalla osallistumista vaativa ja hieman jännitin, että mahtaako siitä tulla mitään.

Ilmoittauduttuani kadulla olevalle tytölle, minut ohjattiin pieneen kahvilaan. Siellä minulle ojennettiin kasettisoitin. Sitten jokaiselle huoneessa olevalle tuli vuorotellen puhelu ja annettiin ohjeet. Onneksi minä sain englanninkieliset ohjeet. Minun piti ottaa kasetti, kuunnella se ja toimia ohjeiden mukaan.

Nauhalla minua kehotettiin rentoutumaan ja tekemään matka sisääni samalla, kun lähtisin matkalle tuntemattomille kujille. Seurasin ohjeita ja ulkona seuraani tuli tulkki . Reitin varrella minulle annettiin koreankielisiä ohjeita, joita minun piti noudattaa. Ohjeet veivät minut erilaisiin tiloihin ja tunnelmiin, kärryajelulle ja lopulta talon katolle.

Tämä nyt oli tällainen tosi huono tiivistelmä tapahtumista, mutta oikeasti se oli huisin hienoa ja mielenkiintoista. Juuri sitä mitä nimi lupasikin. Tunnelma koko alueellakin oli jotenkin erilainen. Rauhallinen ja hiljainen. Ihan muuta kuin mihin olen täällä tottunut, Tuntui kuin olisi ollut jossakin kulissikaupungissa. Saatan huomenna töissä ladata tähän mukaan yhden videonpätkän jonka kuvasin.

Paljon jäi taas kertomatta, mutta nyt tämä loppuu ja lähden viikkoon numero viisi.

Heippa!

 

Räntää ja šamanismia

17. Maanalainen Soul
18. Ilban
19. Tasapaino
20. Yli 300 teatteria
21. Ilmansaasteet
22. Pakopaikkana Chuncheon
23. Šhamanismi

Kolmas viikko. Nuhaviikko. Koska kevät antaa todellakin nyt odotuttaa itseään, päätin vastaanottaa nuhan. Pärskin ja törisin koko viikon töissä, mutta nyt olo alkaa olla taas kutakuinkin normaali.

Alan saada tarpeekseni ikuisista lupauksista. ”Kyllä ne lämpimät ilmat kohta tulevat. Nyt on vain jotenkin niin poikkeuksellisen kylmää”. No joo on. Hädintuskin plussan puolella ja joka päivä tuulee jostakin suunnasta. Kaiken huippu oli torstai. Taivaalta ryöpsähti illansuussa vaakatasossa räntää ja maa oli hetken valkoinen ja sohjoinen. Huumori ei todellakaan kuulunut tuolloin sanavarastooni. Epäilen, että onko täällä edes sellaista vuodenaikaa kuin kevät.

Minimoin menot flunssan takia ja töiden lisäksi näin kolme tanssiesitystä (yksi luokattoman huono, yksi ihan ok ja yksi mielenkiintoinen). En käynyt yhdessäkään museossa, mutta kylläkin yhdessä ostoskeskuksessa. Lisäksi osallistuin itse yhteen esitykseen. Uskaltauduin, koska yleisö oli yhtä kuin kolme tuttua kaveria.

Torstaina olin tapaamisessa Hangang -joen eteläpuolella Gangnamissa ja minulle jäi muutama tunti ylimääräistä aikaa ennen kuin täytyi olla Seoul Arts Centerissä. SAC on viiden rakennuksen kulttuurikompleksi, joista jokainen on omistettu eri taiteenlajille. Suurimmat ovat on 2300 paikan Ooppera-talo ja 2500-paikkainen konserttisali. Mutta kas kummaa, että esitys jota menin katsomaan oli pienessä Jayu-teatterissa, jossa on hädin tuskin 200 paikkaa. Kuten huomaatte, olen ilmeisen viehättynyt näistä suurista numeroista. Mielestäni ne nyt vain kuvaavat tämän kaupungin kokoa erityisen hyvin.

Siinä esityksen alkua odotellessa, päätin käydä kurkkaamassa miltä näyttää COEX. Se on jättimäinen ostoskeskus Samseong-dongissa. COEXista löytyy yli 260 kauppaa ja sen käytäville eksyy välittömästi ja huomaa kiertävänsä pian ympyrää. Palloillessani törmäsin HelloKitty-liikkeeseen, josta on pakko laittaa tähän postaukseen myös kuva. Olen varma, että nyt kohoan eräiden pikku-neitien arvoasteikolla aika korkealle. Olen vieraillut HelloKitty-liikkeessä!

Kaupassa oli tarjolla ihan mitä tahansa. Oletko aina haaveillut HelloKitty!-rikkaimurista tai –leivänpaahtimesta? Kyllä, haaveesi on toteutettavissa. Entä kaipaako vessasi HelloKitty! -vessaharjaa?  Ei hätää, sekin onnistuu. A P U A ! Onneksi COEXista löytyi myös Dr. Martensin liike ja heidän kokovalikoima täytti pohjoismaiset vaatimukset ja loput varmaan arvaattekin.

Onhan tuolla paljon muutakin, mutta niille ei jäänyt nyt aikaa. COEXista löytyy myös museo, akvaario ja ”The COEX Megabox Cineplex” eli leffateatteri, mutta niissä vieraillaan sitten siinä huhti-toukokuun taitteessa.

Ja tässäpä vielä Sukarillekin haaste: COEX on Aasian suurin maanalainen ostoskeskus. Eipä ole tainnut Toivo-setä (Vai onko sen nimi Topi? En muista.) tietää, että maan alle kannattaa rakentaa ostareita. Niin tehdään Soulissa. Koska tonttimaata on tarjolla rajoitettu erä niin kaupunki leviää maan alle. Nyt kun tarkkaan mietin, niin en ole vielä käynyt kertaakaan missään mihin olisin mennyt hissillä ylöspäin, mutta sitäkin useammin minua on ohjeistettu, että ”it is in the basement”. Olisi mielenkiintoista nähdä Soulin maanalainen kartta. Kai sellainenkin on olemassa? Eihän sitä muuten tiedä, että mistä räjäyttää lisätilaa, vai tietääkö?

Tällä viikolla olen opetellut käyttämään busseja, koska ihan kaikkialle ei metrollakaan pääse. Busseja on pääsääntöisesti kahdenlaisia: lyhyehköjä vihreitä ja normaalimittaisia sinisiä. On niitä kyllä punaisia ja keltaisiakin, mutta nämä kaksi ensimmäistä ovat nyt opiskelukohteitani ja niillä on nimikin. Se on Ilban. Mitä se tarkoittaa? Ei aavistustakaan. Vihreät rullaavat useimmiten ympyrää jollakin pienellä alueella, esimerkiksi metroasemien väliä ja lähiympäristöä. Siniset bussit taas suhaavat eestaas Soulin laidoilta kaupungin keskustaan.

Bussinumeroissa on kuulemma jokin logiikka, mutta se ei ole minulle vielä ihan auennut. Oman päätelmäni mukaan tänne minun kulmille ajaa keskustasta sinisiä busseja, joiden numerot ovat jotenkin espoolaisia: 109, 146, 272 jne. Yritän painaa niitä mieleeni, koska useimmiten niissä lukee vain koreaksi määränpää. Muuten hyppään aina siihen bussinumeroon mihin käsketään ja yritän jäädä ohjeiden mukaisesti vielä oikealla pysäkillä pois. Se on joskus haastavaa. Torstai-iltana nousin ”musta tuntuu”-asenteella Seoul Arts Centerin edessä olevaan vihreään bussiin nro 11 ja luotin sen menevän jollekin metroasemalle. Taivaalta satoi räntää, oli pimeää ja bussin ikkunat olivat söpösti huurussa. Päätin, että hyppään sillä pysäkillä pois missä suurin osa muistakin matkustajista jää. Logiikka toimi ja löysin itseni seisomasta metron rappusten edestä.

Bussikuskien ajotyyli on mielenkiintoinen. Se sisältää kummallista kaistalla heilumista, joka aiheuttaa bussin voimakasta sivuttaissuuntaista heittelehtimistä. Lisäksi ajoon kuuluu äkkijarrutukset ja kiihdytykset. Ne taas saavat matkustajissa aikaan bussiin nähden pituussuuntaista liikettä. Bussiin noustessa kannattaa kiiruhtaa istumaan tai vaihtoehtoisesti tarrautua tankoon kiinni, sillä bussin lähtiessä pysäkiltä tapahtuu se voimakas pituussuuntainen liike.

Jos haluaa haastetta, kannattaa kohteeksi ottaa takapenkki. Ne ovat nimittäin useimmiten normaalia askelmaa korkeammalla korokkeella. Ai miten niin on haastavaa kiivetä heiluvassa bussissa korokkeelle ilman, että voi ottaa mistään tukea, vartalo hieman kumarassa ettei pää osu kattoon? Tätä voi kukin harjoitella esimerkiksi saunassa: kiipeä lauteille kumarassa, niin ettet astu lainkaan ensimmäiselle rappuselle vaan suoraan siihen seuraavalle. Älä pidä mistään kiinni ja pyydä kaveria vielä hieman tönäisemään juuri, kun olet ponnistamassa. Ja sama pois tultaessa. Muista siinä ovella vielä näyttää matkakorttia uudestaan kortinlukulaitteelle. Jos tämän unohdat, niin seuraavan kerran korttia vilauttaessa kone sakottaa jonkun arviosumman edellisestä matkasta.

Soulilaisilla on kyllä ihailtavan hyvä tasapaino. Bussissa pidetään jostain kiinni, mutta metromatkustamiseen se ei kuulu. Vain turistit, suurimmat nynnyt tai 100-vuotiaat pitävät kiinni. Kädet ovat tarkoitettu elektronisen laitteen käyttämiseen. 90% metromatkustajista räplää joko puhelinta, pelikonsolia tai tv:tä. Olen harjoitellut, ja pikkuhiljaa alan olla jo aika hyvä seisomaan ilman tukea. Tiukka haara-asentoni ei ole enää Ramones-leveyttä (jos et tiedä, niin youtubeta joku Ramonesin video) vaan lähestyy soulilaisen naisen (7cm:n korkokengissä) käyttämää leveyttä. Jonain päivänä vielä seison jarrutuksessa jalat tiukasti yhdessä ja ylävartaloni heilahtaa sen verran, että se voidaan tarkistaa vain videohidastuksesta.

Lisää numeroita. Sain orastavan hyperventilaatiokohtauksen (jos sellaista on edes lääketieteellisesti olemassa), kun minulle kerrottiin, että Daehakron (tai kirjoitustavasta riippuen Daehangnon) alueella – jossa siis työpaikkani sijaitsee -on (varoitus: seuraavaksi tulee taas luku) yli 300 teatteria! Joissain niistä on vain muutaman kymmenen hengen katsomo ja joissakin sitten lähemmäs 200 paikkaa. Eihän minulla ole mitenkään aikaa käydä jokaisessa. Kuinka monta teatteria löytyy muualta Soulista? Tämä on ihan mahdotonta.

Olen pikkuhiljaa alkanut hahmottamaan ympäristöäni. Tarkoitan, että kaikki kyltit, ikkunat ja ovet eivät enää näytä samanlaisilta päällehyökkääviltä merkkihelveteiltä. Ja toden totta. Kun katsoo tarkemmin, niin tällä alueella on teattereita vierivieressä maan alla, katutasossa ja yläkerrassa. Pienen pieniä lipunmyyntilaatikoita on useita ja niihin on tunkeutunut yksi tai useampi lipunmyyjä.

Jos tuntuu, että näkösaastetta piisaa koti-Suomeen verrattuna liiaksikin, niin kyllä riittää ilmansaasteitakin. On päiviä, että ilma on sakeana harmaasta sumusta, kurkkua kirveltää ja silmät vuotavat. Syvään hengittäminen on mahdotonta ja välillä tuntuu, että happi loppuu. Viime viikonlopun keltainen hiekkamyrskykin on kuulemma vuosi vuodelta pahempi, koska se tuo tullessaan Kiinan teollisuuden hiukkaspäästöjä ja kaikkea muuta myrkkyarsenaalia. Jos jotain ikävöin niin raitista ilmaa ja hiljaisuutta. Onneksi lauantaina pääsin pakoon maalle.

Työkaverini Jisun kutsui minut, Carlosin ja Fernandon (kaksi berliiniläistynyttä argentiinalaiskoreografia) kotikaupunkiinsa Chuncheoniin. Kaupunki on Soulista koilliseen vähän yli tunnin matkan päässä ja on Souliin verrattuna pikkukylä. Siellä on vain vajaat 300 000 asukasta. Chuncheon on suosittu pakopaikka kaupungin metelistä.

Chuncheon sijaitsee aika lähellä Pohjois-Korean rajaa ja siksi siellä on aikoinaan sijainnut myös amerikkalaisten yksi tukikohdista. Niiltä vuosilta on edelleen muistona rautatieaseman edessä iso aidattu alue. Entisen tukikohdan uudiskäytöstä käydään kiivasta keskustelua.

Kaupunki tuhoutui korean sodassa lähes kokonaan ja uudelleen rakennettaessa talot piti rakentaa mataliksi jotta ne eivät herättäisi liikaa huomiota rajan pohjoispuolella, eivätkä toimisi hyvinä kohteina mahdollisille raketti-iskuille. Amerikkalaisten lähdettyä kaupungista, on sinne noussut nyt myös korkeita kerrostaloalueita. Myös raketit ovat pysyneet pois.

Kaupunki on tunnettu kahden ihastuttavan järven lisäksi festivaaleistaan. Siellä on kuvattu Aasiassa jättisuosittua Gyeoul Yeonga TV-sarjaa, josta on nyt tehty myös animaatioversio. Se on kuulemma iso juttu se. Minuun suuremman vaikutuksen teki kylläkin se, kun kuulin että kaupungissa on nukketeatterille tarkoitettu teatteri. Kahdesta näyttämöstä isoimpaan mahtuu 500 katsojaa. Kuvitelkaa nyt, vain nukketeatteria varten.

Opin lisäksi, että tällä hetkellä on ainakin kaksi maata jotka tosissaan panostavat kulttuurin tukemiseen. Ne ovat Brasilia ja Korea. Yhteistä näille maille on niiden kulttuuriministerien intohimoinen suhde taiteeseen. Korean kulttuuriministeri on edelliseltä ammatiltaan teatterijohtaja ja brasilialaisella kollegallakin on joku samansuuntainen tausta. Päivä päivältä mietityttää enemmän ja enemmän kevään vaalit ja erään puolueen pelottava hype. Kukahan niistä riveistä olisi sopivin seuraavaksi kulttuuriministeriksi? Kike Elomaa, kenties?

Meille Chuncheon tarjosi täydellisen rentoutumispäivän, johon kuului yksi uusi tuttavuus, hyvää ruokaa, kiipeäminen temppeliin, hiljaisuutta, rauhoittumista sekä raitista ilmaa. Jos lähettyvillä olisi ollut muita ihmisiä niin olisimme olleet varmaan aika koominen näky. Sen verran syvään hengittelimme. Näillä näkymin pääsen hengittämään Chuncheon raitista ilmaa vielä ainakin toukokuussa, kun siellä järjestetään Chuncheon International Mime Festival ja Carlos ja Fernando esiintyvät siellä. Suunnittelimme samaan reissuun myös kunnon päivävaellusta vuorille.

Uusi tuttavuus Young-A on mielenkiintoisia esityksiä ja projekteja tekevä taiteilija joka on myös opiskellut shamaaniksi. Tiesittekö, että ennen kuin Koreaan rantautui buddhalaisuus, taolaisuus, kungfutselaisuus ja kristinusko (näistä kaikista varmasti myöhemmin lisää) niin täällä jo harjoitettiin šamanismia?

Itsenäistymisen ja uudelleen rakentamisen vuosina viralliset tahot ohjeistivat pitämään rituaalit ja muut šamanismiin liittyvät asiat poissa näkyviltä ja etenkin poissa vierasmaalaisten silmistä. Asia koettiin jollain tavalla hävettäväksi, kun oltiin kuitenkin pyrkimässä kohti markkinataloutta ja hyvinvointivaltiota.

Onneksi parin viimeisen vuosikymmenen aikana on ymmärretty šamanismin perinnön merkitys ja nykyään se elää korealaisessa kulttuurissa ja on sulautunut joiltain piirteiltään myös buddhalaisuuteen ja kristinuskoon. Koreassa mudang (šamaani) on pääsääntöisesti aina nainen. Rituaali on nimeltään gut ja se eroaa jonkin verran riippuen alueesta ja tarkoituksesta. Šamaani kutsutaan paikalle esim. ennen satokauden alkamista, uutena vuotena jne.

No, me emme osallistuneet mihinkään rituaaliin vaan saimme yksityisesityksenä Young-A:n eräänlaisen ”massage performancen”. Kyllä, hierontaesitys. Ja juu ei, ei mitään kummallista ja epämääräistä. Lyhykäisyydessään se menee näin: katsoja-kokija-osallistuja istuu paikallaan ja Young-A käsittelee ylävartalon, kädet ja pään. Taustalla soi rauhoittava musiikki. Jokainen kerta on erilainen, koska katsoja-kokija-osallistujan energiat, olemus ja osallistumishalukkuus määräävät esityksen kulun. Esitys kestää noin 10 minuuttia ja voin sanoa, että jo pelkästään sen katsominen on rentouttavaa. Esitys on kuin paikallaan oleva tanssi. Ja voi poijjaat, kun pääsee itse osallistumaan. Olo on kuin vaipuisi transsiin. Jäykät niskat rentoutuvat ja mieli tyhjenee. Veikkaan, että tällaiselle kokemukselle olisi tilausta Suomessakin. Taide eheyttää ja parantaa. Se tuli taas todistettua.

Akut ladattuna ja flunssa selätettynä on hyvä kohdata neljäs viikko soulilaista kulttuurielämää. Viikon päästä on kuukausi täynnä ja 1/3 tästä listasta on valmis. Näin se aika lentää. Niin paljon nähtävää ja niin vähän aikaa.

Heippa!